Adoptio

Muistan kun jotenkin löysin ensimmäisen internet-kosketuksen perheeseen, joka adoptoi lapsen ulkomailta.  Klikkasin slideshow:n alkuun.  Kuvia perheestä, joka matkusti jonnekin Afrikkaan hakemaan poikansa.  Perhe seisoi odottamassa orpokodin ulkopuolella auringonpaisteessa.  Sitten heidän ehkä yksivuotias poikansa tuotiin ulos.  Perheenjäsenten ilmeet kun he näkivät hänet ensimmäistä kertaa.  Hymyjä, kyyneleitä, halauksia.  Kaikki halusivat pitää uutta perheenjäsentä sylissä.  Siskot ja veljet kokoontuivat ympärille, kädet ojentautuivat koskemaan pientä poikaa.  Äidin ilme kun hän katseli uusimman lapsensa kasvoja läheltä.  Isän vahvat kädet pojan ympärillä.  Orpokodin työntekijöiden liikuttuminen.

Minäkin itkin.

Miten kaunis asia adoptio onkaan.

Joku, ihan tuntematon, yksinäinen on valittu.  Joku halutaan perheen jäseneksi.  Joku halutaan omaksi.

Me haluamme oppia tuntemaan sinut, mistä sinä tykkäät, mistä et välitä.  Me haluamme sinut osaksi perhettämme, osaksi meidän arkeamme, osaksi meidän juhlaamme.  Me haluamme rakastaa sinua, opettaa sinulle miten me juhlimme syntymäpäivääsi, joulua, pääsiäistä.

Me hyväksymme sinut sellaisena kuin olet.  Me ymmärrämme kun sinulla on vaikeaa uudessa ympäristössä, kulttuurissa, perheessä.  Toivomme, että opit luottamaan, nauramaan, rakastamaan.  Iloitsemme jokaisesta uudesta askeleesta, sanasta, kilosta, senttimetristä, ainutlaatuisen luonteenpiirteesi esilletulosta.

Me iloitsemme sinusta.   Koska sinä olet arvokas.  Koska sinun elämälläsi on tarkoitus.  Koska sinä olet ainutlaatuinen.  Koska sinä olet hyväksytty.

"Katsokaa minkäkaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin... te olette saanet lapseuden hengen, jossa me huudamme: "Abba! Isä!" ...me olemme Jumalan lapsia...olemme myöskin perillisiä..." ...  (1 Johannes 3:1, Room 8).

Luin erään adoptiotarinan tänään.  Ja itkin.  Käy katsomassa edes kuvat, jos englanninkielellä lukeminen  ei suju.  Nälkiintynyt, luurankomainen ja veltto tyttö, joka ei ota katsekontaktia eikä pysty kannattelemaan päätään,  muuttuu iloiseksi, tarmokkaaksi, rakastetuksi, jota Downin syndrooma ei hidasta.

Katie, 9½ vuotta vanha, kuva ylläolevasta linkistä, The Blessing of Verity-blogista.

"Hän on orpojen isä ja leskien puolustaja, Jumala pyhässä asunnossansa.  Jumala, joka antaa hyljätyille kodin ja johtaa vangitut onneen."  Psalmi 68:6-7