Erään perheen iltahetki

Illalla meidän perheessä luetaan.  Lapset istuvat sohvalla kirjoineen tai sarjakuvineen ja mies ja minäkin luemme jotain.  Joskus me luemme yhdessä.  Raamatunkertomuksia tai kirjoja.  Tässä tämän illan menoa, joka on hyvä muistutus itselleni siitä, että en saavuta sitä tasoa, jonka alitajunnassa olen nimennyt "täydelliseksi perheillaksi". 

Laitan kuopuksen nukkumaan.  Pieni mies oli aamulla herännyt nuhaisena ja yskäisenä ja päätin laittaa hänet nukkumaan hiukan aiemmin kuin yleensä.  Halusin viettää aikaa isompien lasten kanssa kirjaa lukien, ja se ei onnistu kuopuksen kanssa.  Pellavapää on hyvin puhelias ja loukkaantuu kovasti, jos käskemme pyydämme olemaan hiljaa sen aikaa, kun äiti lukee.  Kaksi-vuotiaan kanssa toimii lukuhetket kuvakirjojen kanssa, jossa molemmat saavat puhua ja toistella sanoja, mutta jos yritän lukea kirjaa ääneen muille kuopuksen läsnäollessa, turhaudumme vain kaikki.

Istuin sohvalle odottamaan, että isosisko sai luettua lyhyen lastenkirjan loppuu pikkusisaruksilleen.  Päätin lukea Isä meidän rukouksesta kertovasta kirjasta.  Olen lukenut sen läpi lasten kanssa pari vuotta sitten ja nyt on sopiva hetki lukea taas tästä kuuluisasta rukouksesta.  Kirjassa on lukuja ja päätin käydä luvun kerrallaan läpi iltaisin.

Ensin pitää siirtää vasemmalla puolellani istuvasta kahdesta lapsesta toinen oikealle puolelle, koska tämä pari on sellainen yhdistelmä, jolla tulee aina usein tappelu.  Onko muilla perheillä sisaruksia, jotka ovat kuin kissa ja koira keskenään?   

Aloitan kirjan ja muutaman kappaleen luettuani:

- Pitäiskö sun hakea nenäliina?, kysäisen muina miehinä.  En kestä nenänkaivuuta, vaikka pitäisihän siihen olla jo tottunut.  

- Joo, kuuluu vastaus. Me muut odotamme, kun lapsi hakee nenäliinan vessapaperirivin, jatkan lukemista. 

Oikealla puolella istuvat saavat jotain kärhämää aikaan.  Leikki-ikäinen tykkää kosketella muita ihmisiä ja nyt isosisko ei tykännyt kun toisen käsi koski hänen sohvalla olevaan jalkaan.   

- Laittakaapa kädet omaan syliin, älä koske toisiin äläkä heilu niin kovasti, kun äiti ei saa luettua, kun kirja heiluu, ehdotan ja yritän pysyä kärsivällisenä.   

Luen taas hetken ajan, kunnes huomaan taas jotain.

- Älä viitsi pyyhkiä räkää pitkin kasvoja, käy hakemassa nenäliina, ja pese kädet!, sanon tällä kertaa toiselle lapselle.  Lapsi palaa hetken kuluttua neljä isoa nenäliinaa kädessään.  Kirjan lukeminen jatkuu.  

Taas kaksi vierekkäin istuvaa saavat aikaan kinastelua ja nyt pyydän lapset lattialle maton päälle istumaan.  

-Sohvalla voi istua sitten, kun osaa istua siinä kauniisti toisia häiritsemättä, ehdotan  ja miten tämän saisi kuulostamaan positiiviselta? 

Saan luettua muutaman rivin.

- Onko siellä kuvia? Näytä sitten kuvat, hätäilee yksi.

- Tässä ei ole nyt kuvia, näytän sitten, jos niitä tulee, ja jatkan lukemista.

- Näytä äiti, äiti...? aloittaa taas pieni ääni.

- Ei ole vielä kuvia tällä sivulla, keskeytän lukemiseni.  Taas. 

Luen muutaman rivin eteenpäin.

- Äiti...

Hiljennän lapsen sanomalla tiukemmin: - Ei ole nyt kuvia, älä kysy, minä kyllä näytän, kun niitä tulee.  Lapsi loukkaantuu ja hautaa kasvonsa piiloon. 

Miten yhden luvun lukeminen voi olla niin vaikeaa?  Kamppailen ärsyyntymisen kanssa ihan tosissaan.  Jos korottaisin ääntä ja ilmaisisin lapsille, miten ärsyttävää on lukea, kun koko ajan joku keskeyttää.  Onneksi muistin Isä meidän rukouksen kohdan "Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta..."  Kiusaus olla itsekkäästi kärttyinen ja puhua rumasti lapsille pysyy sisällä ja huokaisen pyynnön Taivaan Isän puoleen: - Anna minulle kärsivällisyyttä! 

- Tässä on kuva, käännän luvun loputtua kirjan lapsia kohti ja jokainen katsoo hartaasi pientä kuvaa.  Annan kirjan yhden käsiin ja hän alkaa selailemaan sitä kuvia etsien.

Täydellisessä maailmassa olisin rukoillut lasten kanssa, vaikka jopa Isä meidän rukouksen sanoja käyttäen.  Tai kehittänyt keskustelua aiheesta.  Kysynyt heiltä ajatuksia.  En ole täydellinen.  Tarvin pienen hetken itsekseni.  

Annoin lasten käytöksen vaikuttaa tunteisiini.  Aina jotain häiriötä tuntuu tapahtuvan, kun haluamme tämän tärkeänä pitämämme lukuhetken pitää, joko Raamatun tai muun hengellisen kirjan äärellä.  Mutta kun loppuun päästään, lapset ovat yleensä aina iloisia ja kyselevät kaikkea aiheeseen liittyvää.  He eivät jää sinne keskeytyksiin ja häiriötekijöihin.  Osaisinpa minäkin iloita siitä, että saan lukea lapsilleni tärkeää asiaa ja opettaa heille totuuksia.  Jättää ne valuvat nenät, kähinät ja keskeytykset omaan arvoonsa. 

Luin tuon ylläolevan kirjoittamani jälkeen Seurakuntalainen-nettilehdestä erään äidin blogikirjoituksen.  Sen nimi on "Iltahetki".  Siinä kerrotaan sukupolvesta toiseen jatkuvaa iltahetkeä, jossa luetaan hyviä kirjoja ja aina rukoillaan yhdessä.  

Naurahdan, miten sattuikin juuri tälle illalle, kun tunnen oloni epäonnistuneeksi juuri tässä iltahetkessä.  Vanhemmuus on kovaa työtä.  Huomenna on uusi armo ja onneksi on tuo Isä meidän rukouksen malli, jossa saan pyytää Isältä apua vanhemmuuteen.