Safiira ja hänen surkea loppunsa

Luen tällä hetkellä läpi Apostolien tekoja.  Etsiessäni kirjasta naista, josta kirjoittaa, pysähdyin aina Safiiran kohdalle (luku 5).  Hän ei ole tyypillinen Raamattutuntien kohde.  Kukaan nainen ei tietenkään ole täydellinen eikä aina tee hyviä valintoja, eikä Raamatussakaan anneta mitään kiiltokuvaversiota naisten elämästä.

Mutta Safiiran elämästä saamme valitettavasti tietää vain hänen suurimman epäonnistumisensa ja surkean lopun. Kaunista tarkoittava nimi jää todellakin vain nimeksi. Silti Safiirasta kertovat jakeet ovat täynnä tärkeitä periaatteita seurakunnan elämästä ja avioliitosta, ja haluan kiinnittää niihin tässä huomiota. 

Ananias ja Safiira ovat aviopari.  He olivat ehkä osa uskovien joukkoa, jotka mainitaan jo Apostolien tekojen luvuissa 1 ja 2: “[Apostolit] pysyivät yksimielisesti rukouksessa vaimojen kanssa ja Marian, Jeesuksen äidin kanssa ja Jeesuksen veljien kanssa...kun väkeä oli koolla noin sata kaksikymmentä henkeä....Ja kun helluntaipäivä oli tullut, olivat he kaikki yhdessä koolla…”

Tai ehkä he olivat osa niitä kolmeatuhatta, jotka tulivat uskoon ja kastettiin Helluntaina Pietarin puheen jälkeen (Apt. 2:41).  Tai ehkä Ananias ja Safiira olivat osa niitä, jotka liittyivät uskovien joukkoon Helluntaita seuraavina päivinä, sillä “Herra lisäsi heidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka saivat pelastuksen” (Apt. 2:47). Oli miten oli, he ovat osa alkuseurakuntaa.

Jerusalemin uskovien joukossa merkittävää oli, että “he olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi.” (Apt 2:44-45).

Luku 4, joka luo pohjan Ananiaasta ja Safiirasta kertoville jakeille, loppuu näin:

“34 Kukaan ei kärsinyt puutetta. Ne, jotka omistivat tilan tai talon, myivät sen ja luovuttivat kauppasumman 35 apostolien haltuun, ja näiltä jokainen sai rahaa tarpeensa mukaan. 36 Myös Joosef, Kyproksesta kotoisin oleva leeviläinen, jota apostolit kutsuivat Barnabakseksi – nimi merkitsee: rohkaisija – 37 myi omistamansa pellon ja toi rahat apostolien jaettavaksi.”

On tärkeää ymmärtää muutamia periaatteita Jerusalemin uskovien omaisuuden jakamisesta.  Uudet uskovat kokoontuivat päivittäin yhteen ja pitivät huolta toisistaan.  He, saatuaan kokea Jumalan anteliaisuuden elämässään, halusivat jakaa omansa muiden hyväksi.

Seurakunta oli tunnettu yhteydestään; mutta sen jäsenten sydänten ja sielujen yhteys ei ollut jotain, jonka voi organisoida tai ohjelmoida.  Se oli Jumalan lahja.  He kuuluivat toinen toisilleen, kuten perheenjäsenet.

Jerusalemin seurakunnan jäsenet tiesivät olevansa samalla viivalla kaikessa: he kaikki ovat syntisiä, heillä kaikilla on Pelastaja, sama Henki asuu heissä ja he kuuluvat samaan seurakuntaan, joka on Kristuksen ruumis.  Kaikki tämä tuli esiin heidän avokätisyydessään.  Koska kaikki kuuluu Jumalalle, ja kaikki heidän omansa tuli Jumalalta, ja he olivat kaikki sitoutuneet toisiinsa, he antoivat kaiken niiden ulottuville, joilla oli tarpeita.

Jeesuksen omien tunnusmerkkejä onkin, että tavara menettää merkitystään ja ihmiset tulevat tärkeämmäksi.  Jerusalemilaiset eivät uskoon tultuaan vain lopettaneet väärän tekemistä, vaan he myös todella rakastivat toinen toisiaan.  He ottivat todesta Jeesuksen sanat, jotka Luukas oli kirjoittanut muistiin vain vähän aikaisemmin:

»Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan. »Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. Hankkikaa kukkarot, jotka eivät tyhjene, kootkaa taivaisiin aarre, joka ei ehdy. Siellä ei varas pääse siihen käsiksi eikä koi tee tuhojaan. Missä on aarteenne, siellä on myös sydämenne.” (Luuk 12:32-34)

Jerusalemin seurakunnan omaisuuden jakaminen ei ole kommunismia.  Hallitus ei ollut osallinen rahan ja tavaran jakamisessa, ja antaminen oli vapaaehtoista.  He luottivat Jeesuksen lupaukseen Isän valtakunnasta, jonka rinnalla maallisen omaisuuden kerääminen tuli vain esteeksi sydämelle, joka halusi olla täysin sitoutunut Jeesukseen.

On hyvä myös huomioida, että jakeiden mainitsemana aikana Pietari ja Johannes olivat juuri viettäneet yön vankilassa (luku 4), koska kansan johtajia ei miellyttänyt heidän sanomansa.  Ei lienee liikaa päätellä, että vaikka seurakuntaan liittyikin päivittäin uusia ihmisiä, valtaapitävien keskuudessa uskovia ei katsottu hyvällä.  Menettikö joku työpaikkansa Jeesuksen tähden?  Heitettiinkö joku ulos perheyhteydestä, koska halusi seurata Jeesusta?  Kiellettiinkö joltain hänen oikeutensa, koska hän valitsi Jeesuksen? Tällaisissa ilmapiireissä ja tilanteissa seurakunnan merkitys uutena perheenä korostuu. 

Barnabas oli yksi näistä rakkauden täyttämistä, anteliaista ja huolehtivista seurakunnan jäsenistä.  Hän myi omistamansa pellon ja toin rahat apostolien jaettavaksi. Kun luemme hänen elämästään myöhemmin Apostolien teoissa, huomaamme, miten täydellisesti Barnabas oli sitoutunut Jeesukseen ja evankeliumin levittämiseen.  Olen sitä mieltä, että ilman Barnabasta meillä ei olisi Paavalia, eli hänen roolinsa oli erittäin merkittävä tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana!   

Tällaista yhteyden, anteliaisuuden ja rakkauden täyttämää taustaa vasten meille esitellään Ananias ja Safiira:

5:1 Mutta eräs mies, nimeltä Ananias, ja hänen vaimonsa Safiira myivät maatilan...

Huomioi sana, jolla luku alkaa.  Mutta.  Alkukielen sana “de” luo kontrastin edellä mainitun ja seuraavaksi tulevan välille.  Seurakunnassa vallitsee pyhyys ja puhtaus, epäitsekkyys ja uhrautuva huolenpito on todellista.  Mutta…! Eipä liene seurakuntaa, josta ei tällaisia muttaa aiheuttavaa henkilöä löytyisi jopa parhaimpina aikoina.  On olemassa Barnabas-uskovia, ja Ananias ja Safiira-uskovia.

5:1 “Mutta eräs mies, nimeltä Ananias, ja hänen vaimonsa Safiira myivät maatilan, 2 ja mies kätki vaimonsa tieten osan hinnasta, ja osan hän toi ja pani apostolien jalkojen eteen. 

3 Mutta Pietari sanoi: "Ananias, miksi on saatana täyttänyt sinun sydämesi, niin että koetit pettää Pyhää Henkeä ja kätkit osan maatilan hinnasta? 4 Eikö se myymätönnä ollut sinun omasi, ja eikö myynnin jälkeenkin sen hinta ollut sinun? Miksi päätit sydämessäsi tämän tehdä? Et sinä ole valhetellut ihmisille, vaan Jumalalle." 5 Kun Ananias kuuli nämä sanat, kaatui hän maahan ja heitti henkensä. Ja suuri pelko valtasi kaikki, jotka sen kuulivat. 6 Ja nuoret miehet nousivat ja korjasivat hänet ja kantoivat hänet pois ja hautasivat. 

7 Noin kolmen hetken kuluttua hänen vaimonsa tuli sisään eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut. 8 Niin Pietari kysyi häneltä: "Sano minulle: siihenkö hintaan te myitte maatilan?" Hän vastasi: "Kyllä, juuri siihen hintaan". 9 Mutta Pietari sanoi hänelle: "Miksi olette yksissä neuvoin käyneet kiusaamaan Herran Henkeä? Katso, niiden jalat, jotka hautasivat sinun miehesi, ovat oven takana, ja he kantavat sinutkin pois." 10 Niin hän heti kaatui hänen jalkojensa eteen ja heitti henkensä; ja kun nuorukaiset tulivat sisään, tapasivat he hänet kuolleena, kantoivat pois ja hautasivat hänet hänen miehensä viereen. 11 Ja suuri pelko valtasi koko seurakunnan ja kaikki ne, jotka tämän kuulivat.”

Motiivilla on väliä

Safiira myi maatilan miehensä kanssa.  Itse asiassa alkukielessä he myivät omaisuutta "ktēma", joka voi tarkoittaa taloa tai maata.  Heillä oli siis omaisuutta, he olivat hyvin toimeentulevia. Emme voi tietää heidän todellista motiiviaan omaisuuden myymiseen, mutta heidän tekonsa ja sanansa paljastavat heidän ajatuksiaan ja arvojaan.

Safiira oli todennäköisesti nähnyt miehensä kanssa, miten seurakuntalaiset myivät omaisuuttaan ja toivat rahat julkisesti, kaikkien nähden, apostolien jalkojen juureen.  Ehkäpä hänkin halusi tehdä hyvää, olla siunaukseksi köyhille, auttaa tarvitsevia.  Meillä on omaisuutta, hän ajattelee.  Voimme jakaa sen uskovien kesken! hän ehdottaa miehelleen.

Ehkäpä alunperin heidän halunsa auttaa oli todellista, heidän rakkautensa aitoa.

Mutta kun omaisuus on myyty ja he katselevat rahoja, epäilys alkaa hiipiä heidän mieleensä.  Jos annamme tämän kaiken seurakunnalle, meille ei jää mitään, he ehkä keskustelevat.  Mutta miltä se näyttää muiden silmissä, he epäilevät.  On niin hienoa nähdä muita, jotka antavat kaiken, kyselemättä. Heidän uhraustaan arvostetaan, heidän uskoaan ihaillaan, ihmiset kiittävät heitä.  He ovat tunnettuja ja kunnioitettuja, heistä tulee johtajia.   

Safiirakin haluaa näyttää hyvältä muiden silmissä.  Hänkin haluaa tunnustusta hyvistä teoistaan.  Hän haluaa miehensä kanssa olla seurakunnan tunnettujen ihmisten joukossa.  Mutta hän ei halua luopua kaikista rahoistaan. 

Miksi Safiira miehensä kanssa ei yksinkertaisesti ollut avoin siitä, että he antavat vain osan maatilan myynnistä saaduista rahoista apostoleille?  Tämä on sen kysymys, jonka Pietari kysyi Ananiaalta.

Koska he halusivat ihmisten ajattelevan, että he olivat täydellisen anteliaita, eivätkä pitäneet mitään itsellään.  Ihmisten mielipide oli tärkeämpää kuin avoimuus ja rehellisyys. Tietyn kuvan, brändin luominen, tuli ennen totuutta.  ‘Safiira, antelias seurakuntalainen’.  ‘Pariskunta, joka antoi kaikkensa’.  He halusivat näyttää paremmalta kuin he todella olivat.

Ananias ja Safiira olivat tekopyhiä.

Onko vaimo vastuussa miehen tehdessä syntiä?

“ja mies kätki vaimonsa tieten osan hinnasta, ja osan hän toi ja pani apostolien jalkojen eteen.”(5:2) 

Ananias oli se, joka kätki osan rahoista.  Hän teki päätöksen, hän oli aktiivinen osapuoli petosyrityksessä.  Miksi myös Safiiraa rangaistiin?  Koska hän oli tietoinen miehensä päätöksestä, ja päätti olla osallinen teosta hiljaisella hyväksymisellä.

Vaimo ei voi nauttia miehen vääryydellä saamasta hyödystä väittämällä, että ei hän itse ole tehnyt mitään väärin.  Sama pätee myös toisinpäin.  Ensimmäisessä Kuningasten kirjassa on kertomus kuningas Ahabista ja hänen vaimostaan Iisebelistä.  Vaimo hankkii miehelle hänen haluamansa maatilan murhauttamalla ja varastamalla.  Mutta kun profeetta Elia saa Jumalalta kuulla asiasta, hän menee kuninkaan luo:

“Oletko sinä sekä tappanut että anastanut perinnön?” (1 Kun 21:19).  Kuningas oli tietoinen vaimonsa hirveistä töistä, mutta nautti niiden hedelmistä häpeämättä.  Jumala otti hänet vastuuseen, ja molemmat saivat rangaistuksen. 

Safiira oli vastuussa rahojen kätkemisestä yhtä paljon kuin miehensäkin, se tulee selväksi kertomuksesta. "Miksi olette yksissä neuvoin käyneet kiusaamaan Herran Henkeä?" (5:9) kysyy Pietari häneltä.

Vaimona hänen tehtävänsä on olla miehelleen avuksi (1 Moos 2:18), mutta Safiira antoi miehensä tehdä syntiä, eikä tehnyt mitään sen estämiseksi.  Hän päätti nauttia synnin tuomista etuuksista ja nautinnoista.  Hän ei auttanut miestään syvemmälle hyvyyteen tai totuuteen, vaan rohkaisi hyväksynnällään petosyrityksen.

Sana “kätki” on mielenkiintoinen sana.  Kreikankielen sana “nosphizō” esiintyy vain muutaman kerran Raamatussa.  Joosuan kirjassa luvussa 7 kerrotaan Aakanista, joka “otti itselleen” sitä, minkä Jumala oli käskenyt vihkiä tuhon omaksi. Sana tarkoittaa itselle syrjään laittamista varastamalla, kavaltamalla, salaa.

Molemmissa tilanteissa kavallus ja varastaminen hidastaa Jumalan kansan voitokasta etenemistä! Jerusalemin seurakunta oli kasvuvaiheessa, kansan suosiossa.  Uskovien yhteys oli käsittämättömän uhrautuvaista, rakkaus käsinkosketeltavaa.  Pyhä Henki oli saanut hämmästyttäviä muutoksia aikaan.  Ja vihollinen aloitti vastahyökkäyksen... etsien niitä, jotka voisi pettää ja niellä...

Ananias vie yksin rahat apostolien luo.  Olen miettinyt, miksi pariskunta ei mennyt yhdessä.  Olisi luullut, että Safiira olisi halunnut olla siellä nähtävän yhdessä miehensä kanssa, kun heidän tuomansa rahat lasketaan apostolien eteen.  Kun Ananias saa kiitosta ja huomiota lahjan antamisesta, Safira haluaa olla siellä yhtä lailla julkisesti kiitettävänä.

Voin spekuloida eri syitä.  Ehkä hänelle tuli yllätysvieras, jota piti viihdyttää.  Ehkäpä lapset tarvitsivat häntä.  Ehkä hän ei osannut päättää, mitä pukisi päälleen!

Itse uskon, että olipa todellinen syy mikä tahansa, Jumala antoi sen tapahtua näin, jotta Safiiralla olisi henkilökohtaisesti mahdollisuus ottaa vastuu teostaan, tunnustaa, olla rehellinen.  Jumalan armoa on, että hänelle annettiin tilaisuus yksilönä tehdä tilit selviksi Jumalan kanssa, seurakunnan edessä.

Raamatussa on selvää, että sekä miehet että naiset ovat yhtä lailla kykeneviä tekemään valintoja ja kantamaan niistä vastuun.  He voivat valita oikein tai he voivat valita väärin, mutta jokainen tuomitaan omista teoistaan.  Vaimon ei tule automaattisesti seurata miehen jokaista päätöstä. Aviopari on “yhtä lihaa”, kyllä, mutta Jumalan edessä ei pelastuskysymyksessä ole miestä eikä naista (Gal 3:23-29), vaan kaikki ovat samalla viivalla.

Tämä mahdollisuus on myös Safiiralla.

Kun Ananias astuu apostolien eteen, Pietari saa yliluonnollisen tiedon sanat.  Sen sijaan, että Ananias saisi osakseen kiitosta ja kunniaa, Pietari haastaa häntä suoraan: "Ananias, miksi on saatana täyttänyt sinun sydämesi, niin että koetit pettää Pyhää Henkeä ja kätkit osan maatilan hinnasta?” Tavoittelemansa julkisen kunnian sijaan Ananias sai julkista nuhtelua. Mikä järkytys!

Lahjan antaminen tai rahan määrä ei ollut Pietarille tärkeää. Lahjoitukset olivat vapaaehtoisia, ja jäsenet saivat itse päättää kuinka paljon rahaa he antoivat.  Tärkeää oli se, millä mielellä ja sydämen asenteella se annettiin, millaisen hengen vaikutuksesta seurakuntalainen toimi.

Ananias oli päättänyt valehdella ja pettää apostoleita teeskentelemällä antavansa kaiken maatilan myymisestä saavansa rahan.  Ylpeys, ahneus ja kuvitelma, että Jumalaa ja seurakuntaa voi pettää, koituivat Ananiaan kohtaloksi. Hän ei toiminut Pyhän Hengen alaisuudessa, ei pelännyt Jumalaa, ja oli sen sijaan antanut valheiden isän täyttää sydämensä.

Ananias ja Safiira lankesivat vihollisen asettamaan ansaan. He tavoittelivat valtaa ja asemaa, ja se ei koskaan saa olla päämääränä, kun palvelee Jumalaa ja elää seurakuntayhteydessä. He eivät uskoneet, että Jumala voi täyttää kaikki heidän tarpeensa, vaan näkivät tarpeelliseksi pitää itse itsestään huolen.  He eivät odottaneet Jumalan nostavan heitä johto- tai vastuuasemaan, vaan hakeutuivat sinne itse...hinnalla millä hyvänsä.

Ananias on kohtalonsa kokenut, ja Safiira tulee apostolien eteen.  Pietari ja muut paikalla olevat antavat Safiiralle mahdollisuuden tunnustaa rehellisesti juonittelunsa.  Pietari olisi voinut selittää mitä Ananiaalle oli tapahtunut, olisi voinut varoittaa Safiiraa Jumalan rangaistuksesta. Mutta hän tarjoaa Safiiralle vain yhden mahdollisuuden tunnustaa: "Sano minulle: siihenkö hintaan te myitte maatilan?"

Me tiedämme mikä Safiiran vastaus oli.

Safiira päättää pitäytyä valheessa, jonka he yhdessä Ananiaan kanssa olivat sepittäneet, ja sinetöi oman kohtalonsa Jumalan ja seurakunnan edessä.

Mutta mitä muuta hän olisi voinut vastata? Jos hän olisi valinnut toisin, mitä hän olisi tehnyt?

Ja mitä Safiiran vastaus kertoo hänestä?

Oppitunteja Safiiran elämästä

Tulisiko meidän edelleen jakaa omaisuutemme seurakuntalaisten kesken?

Missään muualla Uudessa Testamentissa ei puhuta seurakuntalaisten myyvän omaisuuttaan puutteellisten jäsenten auttamiseksi sääntönä. Auttaa toki saa, ja kehoitus on omasta jakamiseen.

Kun myöhemmin tehdään keräystä köyhille seurakunnille, nimenomaan Jerusalemin seurakunta saa apua muilta seurakunnilta.  Niinpä tämä alussa tapahtunut omaisuuden myyminen ja jakaminen ei näyttänyt pitkällä tähtäimellä tuovan omavaraisuutta seurakunnan keskuuteen.   Se näyttää olevan paikallinen tilanne, joka tapahtui tietyllä hetkellä seurakunnan kasvutilanteessa.

Antamisen motiivista puhutaan Raamatussa myöhemminkin: “Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2 Kor 9:7)  “... jotta et tekisi sitä hyvää, minkä teet, pakosta vaan vapaaehtoisesti.” (Fil 14). 

Ananiaan ja Safiiran elämä paljastaa, miten vaikeaa on tehdä hyvää.  Kristittyinä tiedämme, että Jumala haluaa meidän tekevän niin.  Kun olemme tilanteessa, jossa todella haluamme puhtaasta sydämestä tehdä hyvää, olemme vaarassa ylpistyä hyvän tekemisestämme!

Kuten Lutheri kirjoitti ensimmäisessä teesissään: “1. Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo: Tehkää parannus jne., niin hän tahtoo, että uskovaisen koko elämä on oleva parannusta.” 

Kristityn pitää tehdä parannusta pahoista teoistaan, mutta erityisen tärkeää kristityn on tehdä parannusta hyvistä teoistaan!  Ihmisluonnolle on niin helppoa alkaa ajatella, että minäpä olen nyt niin hyvä ja tottelevainen kristitty.  Ylpeys on erittäin salakavala asenne, ja mitä kypsempi kristitty on uskossaan, sitä tarkempi hän on sydämensä suhteen silloin, kun onnistuu tekemään oikein Jumalan silmien edessä.

Siksikin tämän päivän vaivihkaa annettu kolehtiraha tai muiden näkemättä annetut lahjoitukset seurakunnalle ovat turvallisempi tapa olla antelias kuin julkinen rahojen esiintuominen.

Toinen oppitunti Safiiran elämästä liittyy avioliittoon.  On upeaa, kun aviopari tekee yhdessä päätöksiä!  Moni uskollinen pariskunta on saanut paljon hyvää aikaan jakaen yhteisistä varoistaan muiden hyväksi.

Mutta varoituksen sana on tarpeen, kun luemme aviopareista, joissa toisen tai molempien “sydämen on saatana täyttänyt”.  Silloin pitää muistaa, että jokainen tuomitaan omista teoistaan.  Vaimo ei voi syyttää miestään, jos itse lankeaa syntiin, tai päinvastoin.

Mutta puolisoilla on vastuuasema toinen toistensa suhteen.  Avioliitto on ainutlaatuinen yhteys, jossa oma elämä jaetaan täysin toisen ihmisen kanssa. Siinä näkee toisen hyvät ja huonot päivät. Jos puolisosi tekee väärin, sinun täytyy nostaa asia esille ja haastaa hänet täyskäännökseen eli parannuksen tekoon.

Ja jos puolisosi kieltäytyy kuuntelemasta ja jatkaa vääryyden tiellä, sinun ei tule seurata häntä syntiin.  Safiira olisi voinut säästyä kohtaloltaan, jos hän olisi henkilökohtaisesti päättänyt olla rehellinen Pietarin kysyessä asiasta.

Kolmas varteenotettava opetus liittyy seurakuntaelämään.

Jeesus varoitti ihmisiä siitä, että paha tekee tekojaan sekä maailmassa että seurakunnassa.  Vihollinen kylvää lustetta nisun sekaan ja se saa vapaasti kasvaa siellä elonkorjuuseen saakka (Matt 13:24-43).  Eivät kaikki, jotka sanovat Jeesukselle “Herra, Herra!” pääse taivasten valtakuntaan (Matt 7:21). Yksi hänen omista opetuslapsistaan kavalsi Hänet.

Pietarikin kirjoitti myöhemmin: “Olkaa raittiit, valvokaa.  Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä.” (1 Piet 5:8).  Olikohan Pietarilla mielessä Ananias ja Safiira, kun hän kirjoitti näitä sanoja? Pietari kirjoitti kirjeensä kristityille! Kuka vain voi olla seuraava uhri, jopa sinä itse, jos et valvo itseäsi ja sitä, miten kuljet.

Tämä kertomus antaa realistisen kuvan seurakuntaelämästä.  Joskus asiat ovat hienosti, ja uskovat kokevat yhteyttä, kasvua ja menestystä.  Mutta usein seurakuntaelämään liittyy vaikeuksia, vastustusta ja ongelmia, joiden juuret ovat seurakuntalaisissa itsessään.  Ja näihin täytyy aina puuttua.

Eivät kaikki, jotka näennäisesti tekevät hyvää seurakunnassa, tee sitä oikealla motiivilla.  Loppujen lopuksi Jumala tuomitsee jokaisen sydämen motiivit.  Sen vuoksi ketään ei pitäisi nostaa jalustalle, vaan katsoa, millaista hedelmää itse kenenkin työstä ja elämästä kasvaa.  Siihen voi mennä kauan aikaa.

Miksi Ananiaan ja Safiiran piti kuolla?  Eikö jokin lievempi rangaistus olisi ollut riittävä?  Tähän en osaa antaa tyhjentävää selitystä.  Jumala otti hyvin vakavasti tekopyhän asenteen, valheet ja petosyrityksen alkuseurakunnan keskuudessa. 

Mutta tapahtumalla oli myös yhteiskunnallisia seurauksia:

“Ja suuri pelko valtasi koko seurakunnan ja kaikki ne, jotka tämän kuulivat. Ja apostolien kätten kautta tapahtui kansassa monta tunnustekoa ja ihmettä; ja he olivat kaikki yksimielisesti koolla Salomon pylväskäytävässä. Eikä muista kukaan uskaltanut heihin liittyä, mutta kansa piti heitä suuressa kunniassa. Ja yhä enemmän karttui niitä, jotka uskoivat Herraan, sekä miehiä että naisia suuret joukot.” (Apt. 5: 11-14).

On hyvä muistaa, että me kaikki ansaitsemme kuoleman.  On vain Jumalan armoa, että saamme elää ja palvella Häntä, vajavaisina, virheitä tekevinä ja syntiinkin lankeavina kristittyinä.  Oman sydämen motiivien tutkailu on tarpeellinen harjoitus jokaiselle kristitylle.

Safiiran elämä saakoon muistuttaa meitä siitä, että meiltä vaaditaan sydäntä, joka on täydellisesti antautunut Jumalalle, ilman taka-ajatuksia ja valtapyrkimyksiä.  Ja, siitä, että emme voi vierittää vastuuta omista valinnoista edes aviopuolison harteille.

Millaisia ajatuksia tämä kertomus herättää sinussa?