Tässäpä postaus,
jota en suunnitellut sen enempää.
Vähän
henkilökohtaisempi, unohtaen teologiset pohdinnat, mutta todellisesta
elämästä.
Ajattelen
itsekseni, että jos sanon sen täällä ääneen, julkisesti, se auttaa minua
pysymään lujana valintojen paikalla. Ja
valintoja elämä on täynnä, joka hetki.
En oikein tiedä
mistä aloittaisi ja miten sen kirjoittaisi kauniisti tai niin, että voisin
puolustella itseäni. Parasta vaan sanoa
suoraan. Haluan pudottaa painoa. Kun viimeksi kävin lääkärissä ja siellä
laskettiin BMI, tulos oli niinkuin tiesinkin: olen ihannerajojeni
yläpuolella. Ja olen väsynyt tiukkoihin
vaatteisiin, iltapäivänaposteluun, vaakaan, joka onneksi lopetti toimimasta
kaksi viikkoa sitten ja omaan tyytymättömyyteen ulkonäköni suhteen.
En tavoittele
langanlaihuutta enkä edes sitä kaksikymppisen itseni kokoja ja mittoja. Olenhan paljon vanhempi kuin silloin, neljä
lasta saanut, eikä minulla ole aikaa urheilla niin paljon, että pysyisin
todella hoikkana. Olen pudottanut painoa
ja vähentänyt vaatekokoa viimeisen raskauden jälkeen. Mutta haluan olla siellä BMI:n terveellisissä
rajoissa.
Neljä vuotta
sitten minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Se selitti hyvin paljon siitä, mitä olin
käynyt läpi edellisen kahden vuoden aikana.
Tiedän, että painonpudotus on minulle vaikeaa ja tulokset ovat h i t a i
t a. Se ei ole kuitenkaan syy syödä
vaahtokarkkeja iltapäiväkahvin kanssa ja jättää lenkille meno välistä kun ”ei
se paino kuitenkaan laske”.
Tietoa on
painonpudotuksen suhteen. Motivaatiota
on ainakin hyvään alkuun, mutta tiedän, että tarvitsen sitä paljon enemmän
pitkäjänteiseen toimintaan. Haluan tuoda
omasta itsestäni huolehtimiseen hengellisen näkökulman, koska ilman sitä en
kohtaa todellisia ongelmiani. Mitä minä
oikein himoitsen kun iltapäivän levottomuus ajaa keittiön kaappeja aukomaan ja
niiden sisältöä tuijottamaan? Pystynkö
löytämään sen suloisen tietoisuuden, että Jumala antaa enemmän hengelleni kuin
ruoan makeus tai juoman virvoitus ruumiilleni? Pystyisinkö taas paastoamaan,
muistaakseni elämäni todellisen lähteen (kuopusta imetän vielä, enkä halua heti
lopettaakaan)? Pystynkö harjoittamaan
itsehillintää myös ruumiini suhteen?
Haluan tuntea oloni paremmaksi. Haluan olla iloinen siitä, millaisessa kunnossa fyysisesti olen. Haluan kokeilla rajojani ja jaksaa fyysisesti paremmin lastenkin kanssa. Odotan oikein kesää ja kaikkea kivaa, mitä voimme ulkona ja luonnossa tehdä. Vaikka Paavalin mielestä fyysisestä harjoituksesta on hyötyä vain vähään, haluan sen vähän hyödyn nyt elämääni! :) Lue 1 Tim. 4:8.
Tässä siis näitä
ajatuksiani. Ei varmaankaan monelle
naiselle vieraita. Löysin (uudelleen) blogin Peak 313, jossa Clare rohkaisee naisia ”sisältä ulospäin”.
Peak 313:n numero tulee Filippiläiskirjeen paikasta: "Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin..."
Siinä siis ensimmäinen kristitty ”jumppablogi”
tuonne sivupalkkiin. Ehkä sieltä löytyy
lisämotivaatiota, innostusta sekä hengellisiin että ruumiillisiin ja tsemppiporukkaa. Eteenpäin ja unohdetaan menneet?
Entäs sinä?
Millaisella mallilla on ruumiillinen hyvinvointisi? Haluatko muutosta, oletko muuttunut? Miten huolehdit terveydestäsi, onko sinulla
itsehillintää? Olisi kiva, jos kertoisit meille muillekin
vinkkisi painonpudotukseen/elämänmuutokseen!
Kuvat:
stockimages
David Castillo Dominici
Michal Marcol
Minulle terveelliset elämäntavat ovat tärkeitä.
VastaaPoistaHyvässä kunnossa oleminen on monesti ollut vain etuna sille, että voin palvella lähimmäisiäni paremmin.
(Esim. viimekesän helteissä kannoin tuntemattoman mummon kauppakassit hänen puolestaan ja todistin samalla Jeesuksesta. Huonommalla kunnolla kuuma helle olisi vaikuttanut myös minuun väsyttävästi ja tuskin olisin jäänyt häntä auttamaan.)
Minun salainen aseeni on riisikakut tuorejuustolla. Niitä syön paljon ja usein varsinkin iltaisin.
Minttu, kiitos kommentista! Oletkin mulle esimerkki liikunnan suhteen. Minusta riisikakut on aina semmosia sahajauhokakkuja, mutta ehkä ne tuon tuorejuuston kanssa... :)
PoistaMutta olen samaa mieltä tuon kanssa, että kun olen itse paremmassa kunnossa, minulla riittää muillekin jaettavaa. Ihan totta. Ja hyvä motivaatio!
Ajan ottaminen liikunnalle neljän lapsen kanssa on haastavaa. Mulla on tapana käydä tiistaisin ja torstaisin tekemässä viikon pakollinen kuntosalitreeni samalla, kun on tyttöjen harrastukset. Suoraan sanoen se on mulle aika pakkopullaa (kun kuukausimaksu juoksee) ja siitä on naistenlehtien tai blogien hehkuttama liikkumisen ilo kaukana, mutta teen sen puhtaasti rutiinina, koska se on tuona aikana järkevää ja edes silloin voin ajatella samalla kesken jääneet ajatukset loppuun. Nyt on siis näin. Jotta jaksaa, on oltava edes jonkinlaisessa fyysisessä kunnossa. Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa on taas mahdollista liikkua ihan ilosta ja ajan kanssa. Kesäisin voi onneksi huhkia puutarhassa nauttien. Suosittelen siis jonkinlaiseen rakoon tällaista "rutiinipakkoliikuntaa", jos ei muuhun ole aikaa. Senkin jälkeen on ihan hyvä olo, kun se on suorituksenomaisesti pois viikkojärjestyksestä;)
VastaaPoistaTää oli hyvä jalat maassa ja reaalielämässä -postaus - tsemppiä ja voimia itsestäsi huolehtimiseen!
Kiitos kommentista VillaVaahtokarkki eli Mari! (sulla on ihana koti) (oli pakko sanoa:) Tuosta tulikin mieleen, että kun tyttärellä oli viime syksynä oma harrastus, siinä sivussa sain käyttää samoissa tiloissa olevia kuntosalivehkeitä. Ehkäpä tytär aloittaa taas harrastuskensa, että pääsee äitikin kuntoilemaan! Aikahan se on tässä se haaste...Samoin kun sinä, odotan sitten, että lapset vähän kasvaa ja itsenäistyy ja ehkä itse pääsee irtautumaan helpommin likkumaan. Ehkä liikunnassa on sitä samaa viehätystä kuin siivoamisessa: ei se itsessään niin herkkua ole, mutta tuloksia katselee mielellään! Kiitos tsemppauksesta, ihan oikeasti.
Poista