Vanhemmuus on vaikeaa ja se on hyvä

Minulla on ystäviä, jotka juoksevat maratoneja.  Heidän kokemuksensa kuulostavat uskomattomilta minun korvissani.  En voisi kuvitellakaan pystyväni samaan.  He eivät kuitenkaan aloittaneet juoksu-uraansa maratoneilla, vaan muutamien kilometrien lenkeillä. 

Uskomattomiin suorituksiin pystyvät ihmiset voivat kaikki kertoa sinulle saman: he kaikki aloittivat pienestä ja nostivat haastetta pikkuhiljaa. 

Elämänkokemusten harmaannuttamana (heh) äitinä voin todeta samaa vanhemmuudesta.  Joku voi katsella meidän suurperhe-elämää ja päättää, että ei ikinä pysty samaan. Eräs sinkku ystävä vietti aikaa meidän ja kahden muun lapsiperheen kanssa:  isommat lapset juoksivat sisään ja ulos, pienemmät taapersivat ympärillämme ja vanhemmat joutuivat puuttumaan milloin mihinkin.  Tämä nuori mies ilmaisi juuri tällaisia ajatuksia katseltuaan sitä vilinää: “Ei taida minusta olla tuohon”. 

Vanhemmuus on ihanaa, mutta jokainen vanhempi tietää, että se ei ole helppoa.  Miksi vanhemmuuden vaikeuksista ei kuitenkaan tarvitse lannistua? 

Vaikeudet ovat väistämättömiä

Kasvatuksen haasteellisuus voi yllättää.  Ehkä olit varautunut yövalvomisiin, mutta et siihen, miten valvominen vaikuttaa sinuun itseesi ja jaksamiseesi.  Haasteet ovat kuitenkin ihan normaali osa perhe-elämää.  Ne muuttavat muotoaan, mutta voit olla varma siitä, että joudut käyttämään lihaksia, joita et edes tiennyt omistavasi.  Vanhemmuus ei ole koskaan helppoa. 

Ensimmäisen lapsen kanssa venytetään mukavuusvyöhykettä hurjasti.  Me olimme kahden kesken täystyöllistettyjä ensimmäisen vauvan kanssa, joka oli ihan normaali syömisineen ja nukkumisineen ja tunsin syvää kunnioitusta yksinhuoltajia kohtaan.  Itse ehdin hädin tuskin suihkuun ja meitä oli sentään kaksi!

Toinen lapsi kasvatti taas uusia lihaksia.  Nyt meille saapui ääriaamuvirkku  – sinä kesänä heräsimme kello neljältä joka aamu.   Aamuvirkku osoittautui myös itsepäiseksi ja viikonloput pelasti se, että mies oli tiukasti kotona.  Ei aikaa harrastuksille, kuka sitä nyt selviää yksin kahden pikkulapsen kanssa!  

Nyt olen viettänyt neljän lapsen kanssa viikkojakin yksin.  Vanhemmuuslihakset ovat kasvaneet.  Jokainen muutos vanhemmuudessa, jokainen uusi vauva, on ollut aina vähän haastavampi, mutta olen vahvistunut jokaisen haasteen myötä. 

Usein olen uudestaan pisteessä, jossa painoja nostetaan ja pitää venyä entistä suurempiin suorituksiin.  Teinivuosien lähestyminen on askel suureen tuntemattomaan; vaikka olen itsekin ollut teini, on teinin vanhempana oleminen täysin uusi kokemus.  Aiemmin odotin kauhulla näitä aikoja, nyt tajuan, että sehän on oma rakas lapseni, joka käy läpi suuria muutoksia vartalossaan ja muussa kehityksessään, ja minulla on jo vuosien kokemus hänen äitinään olemisesta. 

Vaikeudet  ovat välttämättömiä

Vaikeat hetket ovat välttämätön osa vanhemmuutta.  Ilman niitä en kehittyisi kasvattajana.  Mutta paremmaksi kasvattajaksi tulemista tärkeämpää on vastaanottaa hengelliset oppitunnit oman riittämättömyyden edessä.  Vanhemmuuden vaikeuksissa olen oppinut tottelemaan Jumalan Sanaa, vaikka en haluaisi.  Olen oppinut ottamaan toisten tarpeet huomioon, vaikka en jaksaisi.  Olen löytänyt ilon toisia palvellessa.  Olen nöyrtynyt.

Hetkinä, jolloin tunsin, että minulla ei ole voimaa, ei fyysistä eikä henkistä energiaa, Jumala on täyttänyt lupauksensa.  Pystyn kaikkeen Kristuksessa.  Tottelevaisuus tuo siunauksia. Periksiantamattomuus kantaa hedelmää.   

Mikään tekemisen arvoinen asia ei ole helppoa.  Olisi sääli luovuttaa nyt, kun olen jo päässyt tänne asti, oppinut niin paljon, harjoitellut niin monia vuosia.  Vanhemmuus on tehtävä Jumalalta.  Usein Hän antaa tehtäviä, jotka tuovat meidät omien kykyjemme äärirajoille ja ylikin, mutta Hän ei jätä meitä yksin selviämään.  

Jumala loi perheen ja antoi vanhemmille tehtävän rakastaa lapsia, opettaa heitä tottelemaan ja kasvattaa heitä tuntemaan Jumala ja Hänen Sanansa.  Se on suuri tehtävä, mutta ei ylitsepääsemätön. 

Lukemattomia ovat lasten parissa vastaanotetut ihmisyyden oppitunnit.  Ne olivat kaikki minulle tarpeen.  Ja tulen kohtaamaan uusia mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä, ihan joka päivä. 

Sinä kyllä pystyt tähän

Epätoivon hetket eivät tarkoita sitä, että sinusta ei olekaan äidiksi.  En ole varmaan ainoa äiti, joka on ajatellut, että lapset olisivat paremmassa hoidossa jonkun muun kanssa.  Jonkun, joka on kärsivällisempi tai hauskempi tai jolla on enemmän energiaa.   Jonkun, jonka lapset osaavat jakaa ja selvittää ristiriitansa ja auttaa toinen toisiaan.  Olen joskus ihan varma, että olen pilannut lapset tai he tulevat käymään traumojaan läpi terapiassa. 

Halusin kirjoittaa tämä rohkaisuksi niille, jotka tuntevat riittämättömyyttä ja väsymystä tehtäviensä keskellä.  Meillä jokaisella on omat haasteemme.  Osa elää vilkasta pikkulapsiaikaa, toisen perheessä teinit paukuttavat ovia.  Ehkä sinulla on sairas tai vammainen lapsi, josta huolehdit.  Toisilla on ikääntyneet vanhemmat, jotka eivät enää pärjää yksin.  Joillakin on haastava palvelustyö ja kutsumus. 

Kukaan ei tule vahvemmaksi säästelleen ja suojellen ruumistansa, vaan lihakset kasvavat, kun niitä harjoittaa ja käyttää, enemmän ja pidemmälle.

Älä luovuta.  Olet päässyt jo tänne asti, olet vahvistunut.  Käytä lihaksiasi, harjoita niitä, taistele eteenpäin, ota haasteet vastaan.  Jokainen uhmakohtaus on mahdollisuus, jokainen katettu ruokapöytä voitokas, jokainen lempeä sana todistus. 

Vuosien päästä huomaat, miten pystyt enempään kuin ikinä kuvittelitkaan, voit todistaa Jumalan uskollisuudesta ja armosta.  Voit kertoa Jumalasta, joka odottaa kuullakseen avunpyyntömme ja mielellään näyttää voimansa ja valtasuuruutensa meidän ylitsepääsemättömiltä tuntuvien tehtävien keskellä.  Joten hymyile jo nyt, koska tiedät pärjääväsi Hänen kanssaan.  

Ja sille nuorelle miehelle, joka epäili kykyjänsä olla vanhempi, kiireesti vakuuttelimme, että eihän sitä perhe-elämää  tästä lapsiarjesta aloiteta, vaan kahdestaan oman rakkaan kanssa!  Lapsetkin saapuvat yksi kerrallaan, yleensä.  Meillä on aikaa löytää ja vahvistaa lihaksia, joita tulemme tarvitsemaan. Ja meille on aina tarjolla armo ja anteeksiantamus, mahdollisuus aloittaa uudestaan joka päivä.  Se on lasten kanssa parasta.   

p.s. Kuvan valitsin, koska katsoimme lasten kanssa piirroselokuvan surffaajista.  Kaikki innostuivat ja halusivat heti oppia surffaamaan.  Ei taida ihan ensimmäinen laudalla seisominen riittää...