Oletko jälkiviisas vai vaivannäkijä?

Myöhään illalla, kun katselimme vielä uutta suosikkisarjaa Downton Abbeyta miehen kanssa, saimme kuulla ikäviä uutisia.  Kotiin palanneet sukulaiset (ilmeisesti) yllättivät murtovarkaat, jotka pääsivät pakenemaan hieman saalista mukanaan.  Onneksi eivät saanet paljon, eivätkä mitään kallista -vaikka tunnearvon omaavien korujen menetys harmittaa.

Vietimme seuraavat tunnit ja päivän miettimällä miten tehdä kodista turvallisemman, sellaisen, johon ei pääse murtautumaan ainakaan ilman vaivannäköä.  Jos murtautumiseen tuhraantuu kovasti aikaa ja suunnittelua, voisi kuvitella sen karsivan suurimman osan tällaisista yrittäjistä.

Mietimme kameroita, hälyttimiä, valoja ja parempia lukkoja, ketjuja ja ikkunoiden ja ovien asettelua.  Jälkiviisaina totesimme, että koti olisi voinut olla paremmin suojattu, jos omistajat olisivat nähneet vähän enemmän vaivaa jo paikoillaan olleiden suojatoimien käyttämisessä.  Kodissa oli jo olemassa vempaimia, joiden käyttö olisi ehkä voinut estää varkaiden sisääntulon.  Ken tietää.

Tämä ei ole kuitenkaan tämän postauksen pointti.  Havahduin siihen, kuinka paljon aikaa käytimme varkauden eston miettimiseen kun pahin - kotiin murtautuminen - oli jo tapahtunut.  Talossa asuvat harmittelivat, että eivät olleet huomanneet käyttää tai ehkä olivat turvallisuuden tunteeseen tuuduttautuneina jättäneet käyttämättä muutamia keinoja, joilla murto ehkä olisi voitu estää.  Nyt sitten käytimme sanoja "olisi pitänyt" ja "kun vain olisin..."

Eikö ole tutun kuuloiset harmittelut avioliiton, perhe-elämän, lastenkasvatuksen, terveyden ja monen muun elämäntapakysymyksen suhteen?

Olisi pitänyt...
Miksi en....
Kun vain olisin...

Huomasin heti, miten asiaa voin soveltaa kasvatustyössäni.  Me tiedämme, kuinka tärkeää on olla johdonmukainen sääntöjen suhteen ja toimia suhteellisen nopeasti lasten kanssa kun ongelmia ilmenee.  Olen kesän aikana lepsunut monista säännöistä, jotka ovat muutoin osa arkipäivää.  Olen antanut monien käyttäytymisongelmien kasvaa, kun en ole jaksanut, viitsinyt tai huomannut kiinnittää niihin ajoissa huomiota.

Miksi?  Onko siitä liikaa vaivaa, puuttua huonoon käytökseen juuri silloin kun se tapahtuu? Monesti en ehtisi tai jaksaisi.  Mutta olenko valmis kohtaamaan oman kasvatustyöni lepsuilut, kun ongelmat ovat kasvaneet isommiksi?  On lastenkasvatuksen yleistä perustietoa ja silkkaa maalaisjärkeä, että on helpompaa kohdata pienten ihmisten pieniä ongelmia, kuin käsitellä isojen lasten isoja ongelmia ja että on helpompaa puuttua asiaan heti ensimmäisellä kerralla, kun antaa lapsen tehdä väärä valinta kymmenen kertaa ja sitten alkaa siihen puuttumaan.  On viisaampaa opettaa lapsia pienestä pitäen oikeaan suuntaan, kuin alkaa kääntämään harhapoluilla jo pitkälle ehtineen nuoren maailmaa.

Olin juuri lukenut erään lempibloggarini postauksen tästä aiheesta.  Pienen lapsen kanssa käytetään paljon aikaa ohjaamiseen, neuvomisen, kieltämiseen, käskemiseen ja yleensäkin kaikenlaiseen opettamiseen.  Mutta kun ensimmäiset vuodet ovat ohi, alkaa ajankäyttö ja vaivannäkö tuottaa tuloksia.  Tehty työ on vaivan arvoista!  Toisaalta, jos vanhemmat eivät käytä ensimmäisiä vuosia lapsen opettamiseen, tulevat vuodet ovat todella vaikeita koko perheelle.  Joskus jopa ympäristölle.

Ihan niinkuin varkauden kohteeksi joutuneet harmittelivat sitä, etteivät olleet tehneet niinkuin olisi pitänyt, koska siitä olisi ollut enemmän vaivaa...siihen ei näyttänyt olevan tarvetta.  Ei kai meille mitään tapahdu...?

Lapsen kasvattaminen on kovaa työtä.  Vauvan kanssa työ on fyysistä; vanhempia voi väsyttää unen puute tai selkää kivistää vauvan kantaminen ja kuljettaminen (vauvaa auton turvakaukalossa on kamalaa kantaa käsin, annoin sen työn miehelle aina kuin voin).  Mutta kun päästään taaperoikään, alkaa henkinen ja psyykkinen kasvatustyö, joka kestää loppuelämän ajan.  Se väsyttää joskus.    

Murtoa selvittämään tulleella konstaapelilla oli monta vinkkiä ja neuvoa vastaisen varalle.  Ja me kuuntelimme häntä.  Olisi tyhmää väittää itse tietävänsä oman kodin turvallisuuskysymykset paremmin tai ymmärtävänsä oman naapuruston ihmisten ja tuntemattomien liikkeet tarkemmin kuin ammatissa kokemusta ja viisautta saanut poliisi.  Hänellä ei ole kokemusta vain yhdestä tai kahdesta murrosta ja varkaudesta.  Poliisi tekee tätä ammatikseen.

Samoin lastenkasvatukseen voi löytyä apu kokeneemmilta vanhemmilta ja jopa ammattilaisilta.  Kysyn usein ystävältäni, viiden lapsen äidiltä, vinkkejä ja kokemuksia lastenkasvatuksen suhteen.  Vaikka meidän perheet eivät olekaan toistensa kopioita, en halua viitata kintaalla hänen kokemuksilleen tai neuvoilleen.  Joskus kysyn mitä hän näkee lapsiemme käytöksessä ja onko jotain, jota voisimme tehdä toisin.  Lapset ovat hyviä ystäviä ja yökyläillessä tulee esiin käytöstavat tai niiden puute hyvin nopeasti.

En halua olla niin oman voiman tunnossa oleva, ylpeä äiti,  ettenkö voisi kuunnella jos jollakin on minulle asiaa.  Eihän se kivalta tunnu, jos saa negatiivista palautetta, mutta olen päättänyt ottaa motokseni, että kaikesta voi oppia.  Ja vaikka toinen ihminen ei koskaan täysin ymmärtäisikään meidän perheen dynamiikkaa, ei se tarkoita sitä, etteikö hän olisi voinut nähdä meidän kasvatustyössä kohtia, joissa tarvitsemme objektiivista silmää. Me tarvitsemme apua vanhempina olemiseen.

Tarvitsen tsemppausta ollakseni äiti, joka jaksaa puuttua lapsen tottelemattomuuteen heti ja huomauttaa välittömästi lapselle epäkunnioittavasta käytöksestä toista ihmistä kohtaan.  Päätimme miehen kanssa tehdä parannusta viime aikojen repsahduksesta ja auttaa toinen toisiamme olemaan lasten elämässä tiukasti mukana.

Huonosti - todella huonosti - käyttäytynyt lapsi sai illalla meiltä kortin, jossa kerroimme hänelle kaikista niistä hyvistä ominaisuuksista, joita näemme hänessä olevan.  Vietimme kivan hetken yhdessä korttia lukien ja nukkumaan lähti iloinen ja tottelevainen lapsi.  Vietin aikaa kuunnellen lukutoukan innostunutta selostusta jännitävän kirjan sekalaisesta juonesta.  Päätin olla hiljaa, katselin lasta silmiin ja kuuntelin kiinnostuneena hänen selitystään.  Haluan olla osallinen lasten elämässä jo nyt, jotta silloin kuin elämän suuret kysymykset mietityttävät, he tietävät, että äitiä kiinnostaa minun ajatukset ja jutut.  Olin joskus ottanut tavoitteeksi lukea joka päivä lapsille kirjaa, jotta saamme yhteistä aikaa ja haliterapiaa - jotenkin se oli jäänyt.  Nyt nappaisen lapsen ja kirjan aina kuin vapaa hetki yllättää ja nautin pienen ihmisen lämmöstä ja läheisyydestä.

Tiedän, että tulee hetkiä, jolloin jäkiviisaana huomaan miten olisi pitänyt toimia.  Päätän silti nähdä vaivaa nyt niiden asioiden kanssa, jotka tiedostan tärkeiksi tänään.

Millaisissa asioissa olet päättänyt tehdä ennaltaehkäisevää työtä ja oletko joutunut olemaan jälkiviisas jossain asiassa?



kuva:
Free Digital Photos
stockimages

Tytöt ja pojat

Niitä saa jo odottaa, vanhempien älähdyksiä, kun tulee toppahaalariostosten aika tai kun postilaatikkoon ilmestyy uusin lelukuvasto.

"Kaupassa kysyttiin, että haenko haalaria tytölle vai pojalle!"
"Miksi leluosastoilla on vaaleanpunaiset tyttöjen osastot ja musta-siniset poikahyllyt?!"
"Hampurilaisbaarissa lasten leluateriaa tilatessa piti kertoa tuleeko ateria tytölle vai pojalle!".

Nykyajan vanhempi vihastuu, jos hänen lapsensa sukupuolta kysytään.  Lasta ei saa laittaa laatikkoon!

Minua ensin nauratti, sitten väsytti ja nyt ärsyttää tämä vanhempien jatkuva kitinä.  Taas luin yhden isän artikkelin kuinka hän vihaa tällaisia kysymyksiä.  Lapsen sukupuolesta ei saa tehdä numeroa, sen vuoksi asiasta tehdään numero.  Ja siitä kirjoitetaan, puhutaan, vauhkoonnutaan siitä, että maailman lapset yritetään jaotella tyttöihin ja poikiin.

Minulla on suuria uutisia vanhemmille.  Tämä voi olla yllätys monelle teistä:

Lapsesi on joko tyttö tai poika.

Itse asiassa: maailman lapset ovat kaikki joko tyttöjä tai poikia.

(Yritin löytää tilastoja vauvoille, jotka syntyvät ilman selvää sukupuolta. Suomessa syntyy 3-8 intersukupuolista vauvaa vuodessa.)

Meillä on kaksi poikaa ja kaksi tyttöä.  Olen todella onnellinen tyttöjen sukupuolesta, että he saavat olla tyttöjä.  Olen todella onnellinen poikien sukupuolesta, että he saavat olla poikia.  Tyttönä oleminen ei ole asia, jota yritämme salailla, peitellä tai jättää huomiotta.  Poikana oleminen ei ole asia, jota yritämme salailla, peitellä tai jättää huomiotta.  Meidän tytöt ovat ihania ja mahtavia tyyppejä ja he saavat ilmaista ainutlaatuista persoonallisuuttaan leikkien ja vaatevalintojen kautta.  Meidän pojat ovat ihania ja mahtavia tyyppejä ja he saavat ilmaista ainutlaatuista persoonallisuuttaan leikkien ja vaatevalintojen kautta.

Mutta me kerromme pojille, että he ovat poikia ja kun he kasvavat isoksi, heistä tulee miehiä.  Samoin tytöt saavat kuulla olevansa tyttöjä ja että isona he ovat naisia.  Se on hyvä asia.

Yritän kuvitella tilannetta, jossa salaan lapsen sukupuolen kaupan tätiltä.

"Haluaisimme ostaa talvivaatteet lapselle."
"Kiva, onko lapsi tyttö vai poika."
"En halua kertoa.  En halua päättää asiaa lapsen puolesta, enkä halua ruokkia stereotyyppistä käytöstä lastani kohtaan.  Me ostamme vain haalarin, ilman sukupuolta."

Tässä ihanan suvaitsevassa maailmassa kaupan täti on jo kuullut kaikenlaista ja ohjaa minut kiertämään kauppaa myötäpäivään, jotta saan katsoa koko valikoiman läpi.

Mutta miltä keskustelu tuntuu lapsesta, joka on keskustelun kohteena?

Sukupuoleni pitää salata.  Olen tyttö/poika, se pitää salata.  Onkohan siinä jotain hävettävää tai pahaa?  En tiedä mikä olen, äiti ei koskaan kerro minulle olenko tyttö vai poika.  Olenkohan minä mitään?  Ehkä olen outo, epänormaali, kummajainen?  En tiedä mikä minusta tulee, ja olen yksin tunteitteni kanssa.  Äiti ja isi sanoo, että saan itse päättää.

Lastenpsykiatrit yleisesti tunnustavat lapsen tarpeen saada tukea kasvuunsa poikana ja tyttönä vanhemmilta.  Jos vanhemmat päättävät kasvattaa lapsensa sukupuolettomaksi, he tavallaan kasvattavat luonnonoikkua, kummajaista, sanoo psykiatri Dr. Eugene Perensin.  Lapsen tarve saada itsetuntemusta ja persoonallinen tyttö/poika identiteetti on osa tervettä kehitystä.

Toivon, että monen vanhemman älähdys vaaleanpunaisista haalareista ja taisteluleluista koskee heidän ainutlaatuisen ja persoonallisen lapsensa mieltymyksiä, ei niinkään tarvetta kasvattaa lapsi sukupuolettomaksi tai transgender-lapseksi.  Tyttölapselle ei osteta punaista puseroa automaattisesti, koska voihan olla, että tytär pitää muista väreistä.  Pojalle ei haluta ostaa tiettyä lelua vain sen takia, että se on siellä poikien puolella tarjolla.  Ymmärrän tilanteen, jossa lapsi ei sovi lokeroon, että vanhempaa voi väsyttää valmiiden värien ja tuotteiden tarjoaminen kysymättä lapsen mielipidettä.  

Meillä on tyttö, joka rakastaa villejä ja vaarallisia leikkejä ja joka toivoi ja sai lelusotilaita joululahjaksi.  Suosikkiväri muuttui ajan kanssa vaaleanpunaisesta ja violetista keltaiseksi ja vihreäksi (epäilen hyvän ystävän tartuttaneen omat lempivärinsä meidän tyttöön:)   Meillä on myös tyttö, joka pukeutuu aina mekkoihin, kruunuihin ja koruihin ja joka usein esittelee itsenä: "Olen prinsessa!" Vaaleanpunainen on ehdoton suosikki, vaikka kaapissa on myös sinistä ja mustaa.  Emme kysele heiltä haluaisivatko he olla tyttöjä tai poikia tai kokevatko he itsensä tytöksi vai pojaksi; he ovat tyttöjä.  Vaateostoksilla ei keskustella sukupuolesta, vaan kysellään, että olisiko tämä sinusta kiva, tykkäisitkö tästä.  

Lapsen mieltymys tiettyihin väreihin, leikkeihin ja leluihin onkin ehkä enemmän vanhemman ongelma.  Vai mitä muuta ajatella äidistä, joka antaisi tytölleen mitä muuta vain, mutta ei nukkeja tai vaaleanpunaisia vaatteita, vaikka tyttö niitä pyytää?  Eikö äiti siinä siirrä omia angstejaan tai haavojaan tyttöönsä?  Pelkää, että lapsesta kasvaa tyypillinen, perinteinen nainen ja se on malli, jota hänelle on opetettu olevan huono ja toisarvoinen ja vältettävä.  Entä poika, joka ei halua leikkiä taisteluleikkejä ja pelkää jalkapalloa?  Painostaako isä häntä poikamaiseen malliin, koska pelkää lapsensa tai oman maineensa puolesta?

Sukupuoli on enemmän kuin lelulaatikon sisältö ja se menee syvemmälle kuin päälle puettujen vaatteiden väri.  Et voi muuttaa lapsesi sukupuolta eikä sitä tarvitsekaan.  Sitä ei myöskään pidä salailla ja piilotella.  Pojat ovat ihan hyviä sellaisina kuin ovat, ja tytöt ovat ihan hyviä sellaisina kuin ovat.  Lapsi ansaitsee sen, että oma vanhempi juhlii häntä omana itsenään, mutta myös juhlii häntä tyttönä tai poikana.

Kristittynä uskon, että Jumala on rakkaudella luonut jokaisen lapsen.  Ei ole virheitä, ei ole vahinkoja.  Ei ole sukupuolta, joka olisi parempi, ei ole tarvetta muuttaa hedelmöittymishetkellä alkaneen kasvun kehitystä.  Sukupuolta ei "annettu syntymähetkellä".  Se on luotu hedelmöittymishetkellä.  Ei ole virhe, että synnyit tytöksi.  Ei ole virhe, että synnyit pojaksi.  Sukupuolesi on osa Jumalan suunnitelmaa elämääsi varten.

Eräs "poikatyttö", villin ja vauhdikkaan lapsuuden elänyt tyttö jakaa ajatuksiaan aiheesta.  Hän sai käyttäytyä poikamaisesti, leikata hiuksensa lyhyeksi ja metsästää isän kanssa, mutta hän on silti tyttö...nyt jo aikuinen nainen.  Mahtavat vanhemmat!  Tulee mieleen, että siinä perheessä ei stressattu eikä panikoitu tytön sukupuoliroolin kehittymisen suhteen.  Kateltiin rauhassa.

Ja tuo vaate- ja lelukauppojen hyllyjaottelutekniikka...en ole opiskellut markkinointia enkä liiketaloutta, mutta voisin kuvitella, että kaupat jaottelevat tavaransa niin, että se toimii ja kauppa käy.  En usko kauppiaan käyvän syvältäluotaavaa taistelua yhteiskunnan sukupuoliroolijaottelun kentillä, vaan uskon, että hän on huomannut mikä myy hyvin ja mikä myy paremmin.  Raha puhuu.  


p.s. en kiellä sitä, että on olemassa lapsia, joilla on syvä ongelma sukupuolensa kanssa.  Jos sinulla on tällainen lapsi, toivon sinulle voimia ja viisautta rakastaa ja kasvattaa lastasi.  Toivon myös, että saat tarvitsemaasi tukea ja neuvoa aina kun sitä tarvitset.


kuva: Free Digital Photos
sattva

Armoa

Ostin tänään kirpputorilta Brennan Manningin kirjan The Ragamuffin Gospel - Kerjäläisen evankeliumi.  En ole avannut sitä vielä, mutta takakannesta jäi mieleen sana armo.

Armo: ansaitsematon rakkaus, jota Jumala osoittaa ihmisiä kohtaan.

Ajatus armosta, jota Jumala halukkaasti minuun tuhlaa, on kuin illalla avattu ikkuna keskikesän iltapäivälämmössä hautuneessa asunnossa.  Tuulen henkäys kulkee läpi huoneiden vapaana, virkistävänä ja hallitsemattomana.  Se tuntuu hyvältä.  

Ansioton
 Rakkaus
  Minun
   Osakseni.

Armo on keskeinen sanoma kristinuskossa.  Armo on ainutlaatuinen sanoma.  

Kun luet armosta, niinkuin noissa edellisissä lauseissa, napsahtavatko aivot automaattiselle hengellisen käsitteiden vaihteelle?  Joo joo, olen jo kuullut tämän.  Asiasta luetaan, mutta sitä ei sisäistetä. 

Armo on sitä, että olen hyväksytty ja rakastettu ihan tällaisena kuin nyt olen.  Minun ei tarvitse muuttua, parantua, kehittyä tai edistyä.  Kelpaan jo nyt.  Olen riittävä.  

Armon vastaanottaminen voi olla vuosienkin uskomisen jälkeen vaikeaa.  

Sen sijaan, että antautuisin, hyväksyisin ja nauttisin, jään nenä paperissa viilaamaan elämäni pilkkuja.

Sisäsyntyinen pätemisen tarve.  

Täydellisyyden tavoittelu.

Odotuksiin vastaaminen.

Haasteista selviäminen.  

Näyttäminen. 

Vaikutuksen tekeminen.  

Kun kuvittelet Isän taivaassa katselevan sinua, millainen ilme Hänellä on kasvoillaan?

Tämä voi olla pelottava kysymys.

Uskallanko sulkea silmäni, kuvitella mielessäni Taivaan Isän kasvot ja miten Hän minua katselee?  

Mitä Hän minulle sanoo?  

Luen Sanasta anteeksiantamuksesta, rakkaudesta, armosta ja hyväksynnästä, jota Hän minua kohtaan säteilee.  Mutta kun mietin Jumalaa persoonana, jonka kanssa minulla on henkilökohtainen suhde, en olekaan niin varma, että Hän pitää minusta.  Ja hyväksyy minut tällaisena kuin olen?  Että en ole virhe, vahinko, sekundaa?  

Että minä tuotan Hänelle mielihyvää ja iloa, vain olemalla oma itseni?  

Uskomatonta. 

Armossa eläminen on nöyrää elämistä.  

Sen tunnustamista, että minussa on parannettavaa, että en voi parantaa itseäni, että kelpaan tällaisena kuin olen.  Että todellinen Parantaja tekee hidasta, mutta varmaa työtään minussa.  Uskon aloittaja tuo työnsä myös täydelliseen päätökseen.  

Lapsen rakastaminen ja kasvattaminen on oppituntia armosta.  Rakkaus ja hyväksyminen, jota tunnen omaa lasta kohtaan heijastaa sitä rakkautta ja hyväksyntää, jota saan Abba-isältäni.  Mutta tehtäväni on kasvattaa ja opettaa lasta.  Vaikka hän on hyväksytty sellaisenaan, en halua jättää häntä "luonnontilaan". Samoin Taivaan Isä riipii rikkaruohoja, karsii oksia ja kaivaa kiviä sydämeni puutarhassa.

Jo pitkään olen roikkunut Roomalaiskirjeen kahdeksannen luvun aloitusjakeessa.  Edellisessä luvussa Paavali kävi keskustelua itsensä kanssa.
En tee sitä, mitä tahdon, vaan toteutan sitä, mitä vihaan!
En tee sitä hyvää, mitä minä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.
Ja vielä kolmannen kerran:
Tahdon tehdä hyvää, mutta paha riippuu minussa kiinni.
Epätoivon huudahdus:
"Kuka pelastaa minut???"

Mistä löytyy armo ja pelastus hyväätahtovan, mutta pahaa tekevän ihmisen kohdalle?

"Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!...Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat."

Armo on Kristuksessa.

Kun kaipaan armoa, kaipaan Kristusta.

Joka lupasi:  Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos. (Joh 6:37).

Ja mitä Taivaan Isä tekeekään, kun Hän katselee minua?  Mitä Hänen mielessään liikkuu?

Hän laulaa rakkauslauluja.

Sefanja 3:17


kuva:
FreeDigitalPhotos.net
anankkml

Pukukoodi

(Kiitos kommentoijille! Jostain syystä en pysty vastaamaan kommentteihinne.  Toivottavasti tämä vika korjaantuu pian!)

Yllätän itseni inspiroitumalla aiheista, joista en olisi arvannut riittävän lisää mielipiteitä blogiin asti! Ihmeekseni löydän taas itseni kirjoittamasta vaatteista.  Luulin, että olen käsitellyt asiaa tarpeeksi täällä naisblogissani, mutta milloinkas naisblogit voivat väittää puhuneensa tarpeeksi vaatteista ja pukeutumisesta?

Viime maanantaina vein lapset harrastukseen.  Laitoin päälle yksivärisen, tummansinisen mekon, jossa oli alle polven ylettyvä kellomainen helma, korostettu vyötärö, v-kaula-aukko, joka ei kuitenkaan ollut liian avonainen sekä olkapäiltä hieman käsivarrelle laskeutuvaa hihaa.  Valitsin kultaiset sandaalit, joissa on korkkikiilakorot; ei liian korkeat tällaiseen mami-menoon, mutta silti paremmat kuin luovutusta huokuvat muovicrocsit.  

Olin tyytyväinen ja iloinen siitä, että olen saanut pudotettua painoa ja että voin taas hyvillä mielin katsella itseäni peilistä.  Itsetyytyväisenä huomioin harrastuspaikalla, että vain yksi toinen äiti oli laittanut mekon päällle, muut naiset olivat pukeutuneet kuumana päivänä shortseihin ja t-paitoihin.  Nautin mekon tuomasta naisellisuuden julistamisesta.  Onhan sentään raamatullista pukeutua niinkuin nainen.

Sitten luin tämän blogipostauksen.

Ja tunnistin itseni.

Olin langennut.

Kaduin, tunnustin ja tein parannusta.

Miten huomaamatta se taas tapahtui, salakavalasti sai sijaa sydämessäni.

Kun haluamme ulkonaisen olemuksemme olevan samalla linjalla sisäisen uskomme kanssa, ei vaatteiden siveellisyys ja peittävyys ole ainoa kysymys, johon kristityn naisen pitää vastata. Usein kuitenkin hameenhelmaa mitatessa unohtuu vaikeiden kysymysten esittäminen.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä joita voit esittää itsellesi kun seisot alusvaatteisillasi kaivamassa vaatekaappiasi ja hylättyjen asukokonaisuuksien pino sängyllä kasvaa on tämä:

Mikä minun motiivini on?

Miksi minä haluan laittaa nämä tietyt vaatteet päälle?

Olen kunnon kristitty.  En halua vetää miesten huomiota itseeni pukeutumalla viettelevästi tai houkuttelevasti.  Tiedän tarpeeksi ollakseni julkisesti, näkyvästi väärässä.  Mutta kunnon kristitty nainen voi helposti langeta pukeutumaan tavalla, joka saa huomiota toisilta naisilta.  "Miltä minä näytän?" kaipaa vastauksekseen vertauskohteen.  "Keneen verrattuna?"  Keneen minä vertaan itseäni?  Halu näyttää paremmalta kuin muut  oman verrokkiryhmän ihmiset on voimakkaampi kuin halu näyttää houkuttelevalta miehen silmissä.  Haluan olla ihailtu - jopa kadehdittu-  toisten naisten silmissä.  Tämä halu nostaa päätään aikaisin, jo ennen kuin tytöt alkavat haaveilla ensimmäisestä poikaystävästä.  Paineet näyttää ainakin yhtä hyvältä, ellei paremmalta kuin toiset tytöt, ovat todellisia.

Liian paljastavasti pukeutuneet kanssasisaret on helppo tuomita.

Mutta entäs tummansininen mekkoni ja kultaiset kiilakorkosandaalini?  Olin järjestänyt pukukilpailun, jossa sain tuoda itseäni esille.  Kenen kanssa minä kilpailin?  Keneen minä halusin tehdä vaikutuksen?  Olen ihan rehellinen ja sanon, että halusin näyttää yhtä hyvältä - tai paremmalta - kuin toiset äidit.  Halusin, että he huomaavat miten olin panostanut enemmän kuin vain  onnistumalla saamaan kaikki neljä lasta hengissä ja ajoissa harrastuspaikkaan.  En ollut niinkään halukas tutustumaan heihin ja huomioimaan heitä henkilökohtaisesti ja välittämään Kristuksen rakkautta lähimmäisilleni...halusin olla joku.  Vaikkakin vain se äiti,  joka jää mieleen, koska näytti hyvältä mekossaan.

Tätä ei kuitenkaan olisi voinut nähdä ulospäin.  Tiukanpinkeät minihameet ja navan paljastavat t-paidat julistavat jo kaukaa mitä haluan saavuttaa.  Mutta viime maanantain asukokonaisuus ei paljastanut muille äideille millaisia haluja ja motivaatioita sydämessäni pesi.

Jen kysyy postauksessaan hyviä kysymyksiä niiltä, jotka kilpailevat pukeutumisellaan toisten kanssa.  Mitä minä haluan? Haluanko olla trendikkäin?  Varakkain?  Laihin?  Hyväkuntoisin?  Omituisin?  Entäpä puhtain?  Sillä voimme kilpailla joissakin piireissä jopa sillä, kuka on kaikkein vaatimattomin ja siveellisin pukeutuja.

Eivät ylös asti napitetut kauluspaidat ole automaattisesti pyhyyden merkki, ihan niinkuin piikkikorkkaritkaan eivät ole itsessään synnilliset jalkineet.

Kyseessä ei siis ole helman pituus, kaula-aukkojen ahtaus tai mikään muukaan istuvuus-kysymys.  Kyseessä on haluni olla "kaikkein ______in".  Millä vaate- tai tyylivalinnalla yritän olla jotain parempaa tai enemmän kuin mitä muut naiset ovat?  Miten pukeutumiseni tuo esiin sydämessäni pesivää halua olla toisten yläpuolella?

Nämä ovat paljastavia kysymyksiä (heh)!  Mutta eikö olekin joskus helpompaa paljastaa vähän reittä ihmisten edessä kuin olla sisimmältään täysin alasti Jumalan röngtenkatseen alla?

Jumalallinen naisellisuus tarkoittaa sitä, että en halua olla toisten yläpuolella tai ihailun kohteena pukeutumiseni vuoksi.  Jumalallinen nainen ei provosoi miesten himoa mutta ei myöskään naisten kateutta.  Jumalallinen nainen pitää huomion pois itsestään - vaatimaton pukeutuminen ei tarkoita sitä, että päällä on harmaa puuvillamekko ja tukka on vedettu nutturalle.  Vaatimattomuus on sydämen asenne, jossa itsestä ei ajatella liikoja.  Vaatimaton nainen on nöyrä ja nöyrä ihminen tietää miten paljon hän tarvitsee Jumalaa ja hän myös tietää miten paljon Jumalalla on annettavaa.  Vaatimattomuus auttaa lähimmäisiäni kääntämään katseensa Jeesukseen, koska jättimäinen tarpeeni olla "kaikkein _____in" ei haittaa näkyvyttä.

Kolossalaiskirjeessä luvussa 3 puhutaan kristityn pukeutumisesta:

Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen,
kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa.
Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side.

Sen sijaan, että pukukoodinani on olla muita parempi, minua haastetaan pukemaan ylleni armoa, ystävällisyyttä, nöyryyttä, hyväntahtoisuutta, anteeksiantoa ja rakkautta.  Voin kuvastaa Jumalan rikkauksia pukeutumisellani, elämälläni.  Miten voin kiinnittää kanssasisarten mielenkiinnon Jumalaan, jota palvon sen sijaan että houkuttelisin heitä palvomaan minua?   Kun valmistaudun kohtaamaan muita ihmisiä, on tärkeämpää tarkistaa, että sydämestä löytyvät nämä Hengen antamat hedelmät, kasvuni näkyvät tulokset, kuin että ulkonainen olemukseni olisi moitteeton ja "kaikkein ____in".

Näin pukeutuneen naisen vieressä istuisin minäkin mielelläni kun seuraan lasten harrastuksia.


kuva
FreeDigitalPhotos.net
photostock

Kelpo vaimon parissa

Kesäterveiset lätäkön takaa!  Olen perheen kanssa anoppilassa viettämässä kesää.  Nyt kun olemme selvinneet pitkästä matkasta (perheen  taapero teki klassiset ja oli hereillä koko 11 tuntia kestäneen lennon, nukahtaen vasta kun koneen laskeutumiseen oli aikaa jäljellä 10 minuuttia) on siis aikaa kirjoittaa tänne blogiinkin, joka on ollut aika hiljainen alkukesän ajan.  

Sain sähköpostiin mielenkiintoisen kutsun osallistua virtuaaliseen Raamatunopiskeluryhmään.  Doorposts  on erään kristityn perheen ylläpitämä blogi, josta löytyy Raamatunopetusta erityisesti kasvatukseen ja perhe-elämään liittyen.  En ole aikaisemmin ollut blogin lukija, mutta päätin ottaa tämän opiskeluhaasteen vastaan.  

Aiheena on kelpo vaimo, tuo Sananlaskujen kirjan ylistetty nainen.  Luvussa 31 on aika haastava kuvaus ahkeran ja pystyvän naisen ansioista.  Moni ottaa Sananlaskut 31-naisen henkilökohtaisena haasteena ja yrittää suorittaa kaiken mitä luvussa kuvattu nainenkin on suorittanut.  Mutta onko hän vain taru ja legenda, saaavuttamaton taso, jonne kristityn naisten pitäisi kuitenkin parhaansa mukaan pyrkiä?  

Lähde

Tässä opiskelussa käydään läpi seuraavia kysymyksiä:

• Pitääkö meidän todellakin kohota jokaisen naisen yli, joka on toimellinen menoissaan? 
• Mitä voimme jäljitellä tämän inspiroivan-mutta-joskus-niin-masentavan ideaalinaisen kuvauksesta?
• Minkä asian tekemättä jättämisestä voimme lopettaa syyllistymisen?
• Mitä hänen miehensä ja lapsensa oikeasti ylistävät, kun he nousevat ja kiittävät häntä? 

Usea lukemani blogi on kirjoittanut tästä luvusta erilaisia opetuksia ja arvioita.  Olen itse päättänyt jättää Sananlaskujen kirjan luvun 31 naisesta kirjoittamisen myöhemmälle... En ole ollut ihan varma siitä mikä tämän luvun kehoitus meille tämän päivän naisille oikeastaan on.  Sananlaskuthan ovat viisauskirjallisuutta, mikä tuo sen opetuksiin oman vivahteensa.   

Nyt on kuitenkin hyvä mahdollisuus opiskella tätä lukua muiden kanssa.  Jos haluat, tule mukaan lukemaan!  Blogissa kirjoitetaan heinäkuun ajan joka päivä tästä aiheesta.  Aion itse osallistua ja täytyykin etsiä tyhjä muistikirja valmiiksi.  Kirjoitan tänne sitten summauksen siitä, mitä opin tämän opiskelun tuloksena kelpo vaimosta ja toivon, että tekin voitte jakaa ajatuksia Sananlaskujen kirjan luvun 31 naisesta, vaikka kommenteissa.  

Lähde