Sinä saat minut surulliseksi…. Sinä saat minut vihastumaan… Sinä saat minut huolestumaan…
Oletko sanonut näin lapsellesi? Ei kannata, sillä nämä tunnepitoiset, syyllistävät “sinä saat minut” -sanomiset saavat aikaan pitkäaikaisia ongelmia.
Koen tärkeänä opettaa lapsille tunteista - ne ovat normaali osa elämää, eivät itsessään hyviä tai pahoja. Myös tunteiden säätely on tärkeä taito kypsyyteen kasvamisessa.
Haluan opettaa lapsille myös empatiaa. Se tarkoittaa kykyä osallistua toisen ihmisen maailmaan, kykyä ymmärtää, mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta. Empatia on itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Empatia-sanan perusmerkitys viittaa myötätuntoiseen eläytymiseen. Upeita tavoitteita ihmissuhteissa!
Pieni lapsi tarvitsee vanhempaa selittämään tunteitaan. “Olet nyt väsynyt ja siksi sinua kiukuttaa”. “Oletko pettynyt, kun joudumme lähtemään leikkipuistosta kotiin?”. “Pikkuveli itkee, koska hänellä on nälkä, onko sinullakin paha mieli?”
Mutta missä menee raja? Kuinka paljon käyttää tunnekieltä lasta kasvattaessa, ja milloin ottaa vähän neutraalimpi rooli?
Mielestäni löytyy kasvatustilanteita, joissa tunteista puhuminen onkin lapselle taakka, ei helpotus.
Olen törmännyt tällaiseen puheeseen. Hyvää tarkoittava vanhempi haluaa lapsen olevan tietoinen tunteista, haluaa lapsensa oppivan empatiaa ja haluaa olla esimerkkinä tunteista puhumisen tärkeydestä. Nämä lauseet eivät kuitenkaan saa mitään näistä aikaan, vaan voivat ladata lapsen niskaan syyllisyyttä, suorittamista ja itsensä hylkäämistä.
Tässä esimerkkejä tilanteista, joissa vanhemman tunteiden ääneen sanominen ei ole hyvä kasvatustapa:
“Äiti on surullinen, jos sinä lyöt toisia”
“Sinä saat minut huolestumaan näillä koenumeroilla”
“Sun huono käytös on niin hävettävää, että en kehtaa enää mennä sinne!”
“Kun saat hyviä numeroita, teet minut todella iloiseksi”
“Käytöksesi tekee minut todella vihaiseksi”
“Olen huolissani, että jos jatkat narun pyörittämistä, niin osut pikkusiskoosi”
Jokainen varmaan käyttää vastaavia lauseita jälkikasvun kanssa. Lapsi ja hänen käytöksensä saa tottakai reaktioita aikaan. Mutta miksi näin ei pitäisi sanoa lapselle?
Ehkä näin kertoessaan omista tunteista vanhempi ajattelee opettavansa lapselle empatiaa. Äiti on surullinen, koska käyttäydyt näin. Ole hyvä, ymmärrä hänen tunteitaan ja muuta käytöstäsi.
Ongelma on, että tällaisessa puhetavassa pääasiassa on äiti ja äidin tunteet.
Ei ole hyväksi lapselle laittaa vanhempiensa tunteet omien tunteidensa edelle. Ei ole myöskään hyväksi lapselle olla vastuussa vanhempien tunteista - olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia.
Lapsi voi alkaa ajatella “Minusta on vaivaa. Minä olen ongelma. Minusta riippuu miltä äidistä tuntuu. Minä päätän miten isäni reagoi maailmaan.”
Lapsi haluaa luonnostaan miellyttää vanhempaa, ja oppii muuttamaan käytöstään vanhemman mielialan mukaan. Siitä muodostuu kuitenkin pienen hartioille liian raskasta kannettavaa, syyllistävä tunnetaakka.
Jos lapsi elää tällaisten taakkojen kanssa, hän vie ne mukanaan aikuisuuteen, ottaen aina vastuuta muiden ihmisten tunteista - ja hyljäten omansa. Se pilaa mahdollisuudet tasapainoisiin, terveisiin ihmissuhteisiin.
Tottakai lyöminen on väärin. Tämä pitää opettaa lapselle. Mutta siihen ei tarvitse kietoa äidin tunteita - riittää, että selkeästi sanoo “Lyöminen on väärin, sinä et saa lyödä toisia” ja kertoa lapselle millainen rangaistus hänelle tulee, jos hän jatkaa lyömistä (esim. Jos hän lyö leikkitoveriaan, hän itse joutuu leikistä pois määräajaksi).
Ja kyllä, olen minäkin kokenut huolta, kun lapsi on saanut huonomman numeron kun toivoimme. Mutta en voi sitoa omia tunteitani lapsen opiskeluun. Hänen pitää ottaa vastuuta ja kantaa läksyjen luvun tai niiden puutteen seuraukset itse. Hyvien arvosanojen tavoitteleminen omien päämäärien vuoksi ei tuo lapselle sitä taakkaa, jota äidin iloisena pitäminen tuo.
Viimeksi eilen suutuin eräälle lapselleni hänen käytöksensä vuoksi. Jälkeenpäin analysoimalla olisin voinut ottaa tilanteen hallintaan kertomalla mikä hänen käytöksessään oli väärää ja mitä ei meillä sallita sekä antaa esimerkkejä tilanteeseen sopivasta käytöksestä. Oma kiihtyminen ei varmastikaan auttanut ketään siinä tilanteessa. En halua hyvää käytöstä, koska se pitää minut onnellisena. Haluan lapsen omaksuvan käytöksen, joka on oikein, tunteista riippumatta.
Nuori erityisesti voi käyttää vanhempien tunteita hyväksi kapinoidessaan. Hän tietää mistä iskä suuttuu ja mistä äiti itkee, ja voi tieten tahtoen yrittää saada tunnereaktioita aikaan.
En sano, etteikö meidän vanhempina tulisi koskaan antaa lasten tietää, miten heidän käytöksensä vaikuttaa meihin. Mutta pitäisi kiinnittää huomiota siihen puheeseen, jossa lapsen käytös saa meidät tuntemaan asioita. Lapsi ei pysty kantamaan näin suurta valtaa. Jos hän joutuu sitä pienestä saakka kantamaan, se tulee murskaamaan hänen omat tunteensa. Silloin saamme juuri päinvastaisen tuloksen aikaan.
Vanhempina yksi tärkeimmistä asioista kasvatuksessa on opettaa syyn ja seurauksen suhde. Tästä on Raamatussa kymmeniä esimerkkejä ja paljon opetusta.
“Ja niinkuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille.” Luuk 6:31
“Joka vääryyttä kylvää, se turmiota niittää, ja hänen vihansa vitsa häviää.” San 22:8
“Älköö eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” Gal 6:7
“Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antaakseni kullekin hänen tekojensa mukaan.” Ilm 22:12
Lapsi voi oppia oikean ja väärän käytöksen eron, ja pystymme kannustamaan häntä hyvään eri tavoin. Mutta kannustimena ei voi käyttää vanhemman omia tunteita, vaan se tarvitsee jotain kestävämpää, ikuista. Me vanhemmat voimme käsitellä omia tunteitamme aikuisten kesken, Jumalan kanssa, ehkä jopa terapeutin seurassa. Ei antamalla niitä lapsiemme kannettavaksi.
Vanhemmuudessa suuri haaste onkin omien tunteiden kasvattaminen. Joudumme kohtaamaan omaa keskeneräisyyttä kun lapsi peilaa käytöstämme. Vanhemmuus onkin yksi Jumalan antamista hienoista mahdollisuuksista “joutua” kasvamaan henkisesti, emotionaalisesti ja hengellisestikin.
Oletko sinä kiinnittänyt huomiota näihin lauseisiin lasten kanssa puhuessasi? Tai kuulitko tällaista viestintää omassa lapsuudenkodissasi? Sitä ei ehkä ole ensin helppo huomata, mutta kun korva harjaantuu, niin yhtäkkiä joutuukin pitämään kieltä keskellä suuta monessa tilanteessa.
Kuva: Pixabay/Denise Perrier
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tervetuloa keskustelemaan!