Vanhempi, vaadi tottelevaisuutta lapseltasi - linkki

Tiesimme jo nuorina vanhempina, että yksi suurimmista tehtävistämme on opettaa lapsille tottelevaisuutta.  Lasten tulee Raamatun mukaan totella vanhempiaan ja siispä vanhempien tehtävä on sitä opettaa.  Aihetta olemme opetelleet jo kohta kymmenen vuotta ja oppijan paikalla ovat olleet sekä lapset että vanhemmat.

Löysin eilen hyvän artikkelin tottelevaisuudesta ja laitan tuonne loppuun siihen linkin.  Artikkeli on kirjoitettu kristityille vanhemmille.  Tämä oli hyvä muistutus minulle siitä, että ei pidä ihmetellä ei-kristittyjen vanhempien oppeja ja lastenkasvatuksen periaatteita.  Onhan jopa vanhempia, jotka eivät vaadi lapsiltaan tottelevaisuutta.  Heidän mielestään lapset voivat itse valita tottelevatko ja ketä tottelevat.  Meillä kristityillä ei kuitenkaan ole tätä mahdollisuutta.  Tottelevaisuus on jokaisen opetuslapsen, Jeesuksen seuraajan, tunnusmerkki.  Nöyrryn itse tottelemaan Jumalan Sanaa ja haluan opettaa lapsillenikin tämän siunatun asenteen, tottelevaisuuden.

Artikkelissa pohditaan miksi kuitenkin jotkut kristityt vanhemmat näyttävät laiminlyövän tätä vanhempien vastuullista tehtävää:

Voin ymmärtää ei-uskovien vanhempien uhmakkuuden ja laiskuuden.  Minulla on raamatullisia kategorioita hengellisesti sokeiden käytökselle.  Mutta kristittyjen vanhempien välinpitämätön suhtautuminen askarruttaa minua.  Mitä on tämän epäonnistumisen taustalla, että ei vaadita eikä vastaanoteta tottelevaisuutta?  En ole varma.  Mutta voi olla, että nämä yhdeksän havainnointia auttavat pelastamaan joitain vanhempia laissez-faire-tyyliseltä vanhemmuudelta.  

Kirjoittaja jatkaa sitten yhdeksän kohdan avulla vanhemmuuden ja tottelevaisuuden selittämistä. Hän selventää myös sen, että tottelevaisuus ei ole vain Vanhan Testamentin lakitalouskautena vaadittua käytöstä.  Uuden testamentin keskeisiä opetuksia on tottelevaisuus evankeliumille.  Jos ei 2-vuotiaana opi tottelemaan, on melko varmaa, että 12- tai 20-vuotiaana on suuria vaikeuksia hyväksyä auktoriteetteja (Jumalaa, opettajia, työnantajia, poliisia) ja totella heitä.  Tiedän, että joku lapsistani voi aikuisena valita tottelemattomuuden tien (ei halua uskoa), mutta en jätä sen vuoksi tätä tärkeää elämän oppituntia heille opettamatta.

Artikkeli oli rohkaiseva ja tuli oikeaan aikaan.  Tuntuu, että lasten kanssa on kausia, ylä-ja alamäkiä.  Tällä hetkellä taitaa olla menossa kausi, jossa täytyy muistuttaa itseä olemaan johdonmukainen, luja ja rakastava vanhempi.  Se on nimittäin juuri nyt tarpeen.  Joskus on helpompaa ja lapset tottelevat iloisesti ja kyseenalaistamatta jokaista sanaa.  Mutta ehkä sekin kausi taas pian koittaa!

Linkki artikkeliin löytyy täältä.

Kireä, kirottu kiire

Yhden erään erityisen haastavan päivän päätteeksi istun sohvalle Raamatun, hartauskirjan ja päiväkirjan kanssa.  Mies on työmatkalla.  Kaikki neljä lasta sängyissään, toivottavasti unessa.  Kurotan käteni kohti teekuppia ja nautin hiljaisesta hetkestä.  No, pieni syyllisyys nakuttaa siellä takaraivossa eikä anna minun olla täysin tyytyväinen päivän päätteeksi.  Kun ei vaan ehdi tekemään kaikkea mitä pitäisi.  Jotenkin tämä on tosi kiireistä aikaa, syksy.  Ja minä en halua olla kiireinen.

Olen ottanut yhdeksi hengelliseksi kurinalaisuushaasteekseni, että kamppaan kiireen ja tyrkkään sen ulos elämästäni.  Uskon että kiireisyys ja touhuaminen on meidän naisten yksi suurimmista heikkouksista.  Koska me kykenemme tekemään montaa asiaa tehokkaasti yhtä aikaa, on helppoa täyttää lautanen ja samantien koko tarjotin asioilla, jotka pitäisi saada tehtyä.  Me olemme siinä hyviä!  Siis oikeasti hyviä; ei varmasti ole tehokkaampaa työntekijää kuin nainen, joka haluaa todistaa arvonsa muille.  Mutta samalla se on heikkous, tämä jatkuva tekeminen.  Vahvuudet voivat nimittäin olla heikkouksia.

Miten voin valita olevani kiireetön?  Joka päivälle on tekemistä.  On asioita, joita ei voi jättää myöhemmäksi.  Nälkäinen vauva, raapiutunut polvi, hellalla kiehuva kattila, sovittu työ.  Sitten niitä häiriöitä, jotka oikeastaan ovat siunauksia, odottamattomia kohtaamisia ja hetkiä, jotka kuitenkin vaativat välitöntä vastausta.  Todellinen kiireettömyys, että ei koskaan pitäisi tehdä työtään joutuisammin onnistuu varmaan vain erakkona, yksinään jossain kuusikossa, jossa voi rauhassa veistellä sytykkeitä kun ei ole väliä sillä mitä tapahtuu ja milloin.

Mutta olen pohtinut tätä naisten kiirettä.  Satuin nimittäin törmäämään ajatukseen, että naisellisuuden vastakohta on kiire, kiirehtiminen.  Kykenemättömyys ottaa vastaan. (Suosittelen tämän lyhyen postauksen lukemista.) Osaan kyllä olla kiireinen, oi kyllä.  Touhuan, puuhaan, häärään, askaroin.  Ja varsinkin, jos koen jotenkin olevani syynin alla... Olenko tarpeeksi tehokas?  Teenkö tarpeeksi?  Voisinko vielä jotenkin todistaa, että käytän aikani ja täytän päiväni?  Jääkö tästä nyt näytettävää?

Mutta se rauha.  Kun haluan tuntea sisälläni rauhaa ja haluan luoda kotiimme rauhan ilmapiirin.  Sellaisen levollisen olotilan, jossa kiristys ja puristus hellittää ja saa vain olla ja hengittää ja nauttia ja   vastaanottaa.  Muistan aina kun Tommy Hellsten jossain kolumnissaan puhui mummostaan, jolla oli aikaa.  Kun hän kuori perunoita, hän kuori perunoita.  Kun hän perkasi kaloja, hän perkasi kaloja.  Ei ollut koko ajan hätäilemässä seuraavaan tehtävään, vaan oli läsnä siinä hetkessä.  Sellaisen ihmisen läsnäolossa on varmasti hyvä olla.  Joka askareissaankin huokuu läsnäoloa ja rauhaa muille.

Kiireellisyys rakentaa esteitä.  Älä tule.  Naisellisuus vastaanottaa.  Tule.
Kiireellisyys hallitsee.  Minä päätän.  Naisellisuus kunnioittaa.  Mielipiteesi on tärkeä.
Kiireellisyys vähentää.  Luovuus kuihtuu, elämä kapenee.  Naisellisuus kasvattaa.  Kukkimaan, leviämään.

Olen ihmetellyt näitä vastakohtia.  Olen kuvitellut itseni tuollaisena vastaanottavana, kunnioittavana, kasvattavana naisena.  Kesken päivän pysäytän itseni ja kysyn, miltä tämä tilanne näyttäisi, jos en kiirehtisi.  Huomaan kiireeni luovan esteitä.  Ei, rakas, en ehdi nyt juttelemaan.  Ei nyt muru lueta kirjaa, äidillä on nyt vähän kiire.  En ehdi kohtaamaan ystäviä, naapureita, ihmisiä kun häsyän ja touhuan.  En ehdi panostamaan läsnäoloani ihmisuhteisiin.  Entä jos osaisin olla vain läsnä, ottaa vastaan, kuolla omille kiireilleni ja antaa elämä toisen tarpeille?

Meille on annettu evankeliumeissa Martan ja Marian esimerkki (Luuk 10: 38-42) ja en usko että ote näiden sisarusten elämästä on sattumalta Raamatussa.  Martta otti Jeesuksen kotiinsa.  Hän oli vieraanvarainen ja avasi kotinsa ovet tuntemattomalle.  Halutessaan palvella vierasta hyvin hänen aikomuksensa olivat varmasti hyvät.  Mutta Jeesuspa ei ollut mikään tavallinen vieras, joka soppalautasen saatuaan juttelee niitä näitä isäntäväen kanssa.  Jeesus näki suoraan Martan heikkoon kohtaan ja hän uskalsi pukea sanoiksi, tuoda todeksi tämän heikkouden, taluttaa sen Martan silmien eteen: tässä näin.  Tämä sinun puuhastelusi ja palvelemisesi.  Olen otettu siitä, olet osoittanut minulle kunnioitusta muiden silmissä, olet kohdellut minua kulttuurin mukaan hyvin.  Mutta elämässä on vain vähän tarpeellista. Itse asiassa, elämässä on vain yksi ainoa asia, jota tarvitset.  Tämä tekeminen, tämä oman arvon hakeminen suorituksista ei tyydytä sinun nälkääsi.  Se lähtee vain todellisella ruoalla, sillä, jota ei voida sinulta ottaa pois.  Minun läsnäolollani.  Kaikki muu; tekeminen, yrittäminen, vaikutuksen tekeminen muihin nostaa ehkä verensokeriasi hetken ajaksi, mutta siitä seuraa romahdus.  Tarvitset todellista leipää, elämän leipää, tarvitset minua.

Jeesuksen läsnäolo.  Kun Jeesus kutsui opetuslapset, hän kutsui heidän olemaan kanssansa (Mark 3:14).

Martta ei ymmärtänyt Marian halua olla Jeesuksen seurassa, kuunnella, ottaa vastaan.  Mariaa piti hätistellä työhön, tekemään jotain tarpeellista.  Kiireinen ei kestä nähdä kenenkään vain istuvan paikallaan.  Eikö sillä oikeasti ole mitään tekemistä?

Mikä on minun todellista työtäni?  Opetuslapset kyselivät tätä Jeesukselta ja sama kysymys vaivaa minuakin.  Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?  Me haluamme listan, me haluamme kääriä hihat ja alkaa työhön, olemaan tarpeellisia ja hyödyllisiä.  Jeesuksen vastaus on haaste.  Sinun tärkein työsi on uskoa minuun.  Usko.  (Joh 6:28-29).

Vietän aikaa Jeesuksen kanssa, enkä koe, että olen kiireessä vastaanotettu.  Saan olla, todistelematta ja ottaa vastaan.  Tämä on kiireettömyyshaasteeni päämäärä.  Haluan olla ja hengittää Jeesuksen läsnäolossa.  Istua Herran jalkojen juuressa.  Se on hyvä osa.

Ja kun kiireisen päivän päätteeksi avaan Raamattuni, löydän sieltä helmen, jonka omin heti ja nimeän "äidin muistolauseeksi".  Kirjoitan sen ylös ja laitan näkyvälle paikalle.

Nuhdelkaa kurittomia,
rohkaiskaa alakuloisia,
holhotkaa heikkoja,
olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan.
Katsokaa, ettei kukaan kosta kenellekään pahaa pahalla,
vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toinen toisellenne
ja kaikille.
1 Tess 5:14-15 

Kun aamulla mies oli kysynyt tekstiviestillä, että miten menee, olin epätoivoisella hetkellä yllätettynä vastannut "Haasteita runsaasti, mutta toivoa näkyvissä".  Nyt sain lähettää hyvänyöntoivotukset tällä jakella höystettynä, Sana osui ihan napakymppiin, rohkaisi ja toi levon.

Kiireettömyyshaaste jatkuu ja tietoisesti tainnutan tarvetta olla tehokas.  Haluan mielummin olla nainen, jolla on hiljainen ja rauhaisa henki.  Armollista läsnäoloa kurittomien, alakuloisten, heikkojen parissa.  Heitä nuhdellen, rohkaisten holhoten, ollen kärsivällinen kaikkia kohtaan.  Nopeasti palaten Jeesuksen läsnäoloon, rauhan ja armon yhteyteen.  Lepoon.


kuva: Free Digital Photos/num_skyman

Kuinka naisia verrataan lehmiin ja muita hauskoja hetkiä Sanan äärellä

Lukiessani Aamoksen kirjaa löysin jakeen luvusta neljä, joka aiheutti pientä hilpeyttä mielessäni.

Aamos puhuu Israelin kansalle epäkohdista, jotka ovat jääneet ylenkatsotuiksi liian kauan.  Kansan olisi pitänyt tietää paremmin ja nyt heitä odottaa tuomio. Erityisen kovaa puhuttelua saavat rikkaat, jotka eivät huolineet rahantavoittelussaan pitää laista kiinni.  Rahalla on usein sellainen voima.

Nyt tulevat suomituiksi rikkaat, ylhäiset naiset.

Kuulkaa tämä sana, te Baasanin lehmät, jotka olette Samarian vuorella, jotka sorratte vaivaisia ja runtelette köyhiä, jotka sanotte herroillenne: "Tuokaa meille juomista". 

Kuosmanen osasi kirjassaan kertoa, että Baasanin lehmät olivat hyvin ruokittua ja syötettyä karjaa, hyvinvoivia nautaeläimiä siis.  Kansan yläluokan hyvinvointi, syömingit ja juomingit, perustuivat toisaalta riistoon, väkivaltaan ja epäoikeudenmukaisuuteen.  Ylhäiset hemmotellut naiset ylellisine elämäntapoineen ja musiikkijuhlineen vaativat luksusta miehiltään eivätkä välittäneet, jos muutamaa köyhää sorrettiin siinä sivussa.

Minun piti ihan pyrskähtää tuon viimeisen lauseen kohdalla "Tuokaa meille juomista".  Nimittäin avioliittomme alusta asti mieheni on tuonut minulle aamuisin juotavaa, usein kun vielä makoilen sängyssä (aamuisin sängystä nouseminen on minulle aina hankalaa).  Yleensä teetä...en osaa päivää aloittaakaan, jos en juo kupillista teetä.  Ja kyllä, olen joskus huudellut teen perään, jos sitä ei ole kuulunut.  Nauratti siis tuo juomien huutelu, osui lähelle :)

Mutta sitten mietin tuota kuvaa, jonka Aamos tässä antaa meille naisista, joka ei selvästikään ole mitenkään imarteleva.  Lehmät, laiskurit, vaativat mieheltään rikkauksia ja odottavat heiltä myös kotona palveluksia.  Tässä on kaksi asiaa, joita olen "märehtinyt" (hih hih) siitä asti.

Onko minulla asenne, että mieheni pitäisi pitää yllä tietynlaista elintasoa?  Vaadinko häntä tekemään työssään päätöksiä, jotka perustuvat rahanhimoon vs. rohkaisenko häntä aina ottamaan huomioon huonommassa asemassa olevat?  Annanko vihjeitä, että voihan sitä vähän oikaista siellä täällä, jotta palkkapussi olisi vähän painavampi? Tai ajaako tarpeeni ylellisyyksiin häntä ylitöihin ja stressiin työn kanssa?  Painostanko häntä toisenlaiseen, paremmin palkattuun työhön?

Itselläni vastaus on tähän ei, en usko, että olen koskaan tällaista viestiä miehelleni lähettänyt.  En ole kasvanut ylellisyyden keskellä enkä koe jääväni mistään paitsi jos minulla ei ole tiettyjä merkkivaatteita, kallista kosmetiikkaa tai sisäfilepihvejä illalliseksi.  Päinvastoin rakastan kirpputorilöytöjä ja hyviä tarjouksia.  En tarvitse ravintolailtoja, viikonloppumatkoja Eurooppaan tai design-laukkuja ollakseni elämään tyytyväinen.

Mutta uskon, että meillä vaimoilla on suuri vaikutus miestemme työmoraaliin.  Vaikutuksemme voi olla hyvä tai huono, mutta miehemme kuuntelevat meitä.  Toivon, että oma mieheni voisi tiukassa työtilanteessa muistaa, että tuen ja toivon häntä aina tekemään Jumalalle kunniaa tuovia päätöksiä, vaikka se merkitsisi niukempaa toimeentuloa omalle perheelle. Samoin kuin mielummin elän vähemmällä rahalla, jos me perheenä ja avioparina voimme viettää enemmän aikaa yhdessä.  Ylitöitä ehtii tehdä sittenkin kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi.

Toinen asia, joka jakeessa kiinnitti huomiotani, oli se, että nämä "lehmät" olivat tehneet miehistään pieniä palvelupoikia.  He kyllä kutsuivat heitä herroiksi, mutta se oli sarkastinen kutsumanimi.  En voinut olla vertaamatta tätä kohtaa Genesiksen paikkaan, jossa Herra Jumala sanoo: "Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva."  (2:18).

Olen miettinyt paljon tätä asiaa siitä lähtien kuin luin Aamoksen kirjan.  Minut on luotu olemaan avuksi miehelleni.  Vaikka tämä ei tarkoita sitä, etteikö mieheni ikinä auttaisi minua missään, on kuitenkin avioliiton asetelma se, että vaimo on apuna miehelleen.  Tämä lause voi kuulostaa huutavalta vääryydeltä joidenkin korvissa, mutta itse otan sen etuoikeutena ja vastuuna.  Minua tarvitaan.  Teenkö parhaani, että mieheni voi toteuttaa Jumalan hänelle antamaa kutsua ja tehtävää?  Tuenko häntä hänen työssään ja unelmissaan?

Olen huomannut, että omat lahjani ja kykyni ovat usein ne, joita hän kipeästi tarvitsee voidakseen tehdä työnsä hyvin.  Me täydennämme toisiamme mahtavasti ja olen iloinen, että voin auttaa häntä monissa asioissa.  Teen sen hyvin ja se tuo minulle tyydytystä; olemme tosiaankin toisillemme luodut!  Aamoksen varoittava esimerkki hemmotellusta ylhäisnaisesta on hyvä muistutus siitä, että ei jokainen vaimo näe tehtäväänsä Jumalan antamaksi siunaukseksi, vaan kääntää sen päälaelleen ja alkaa väärinkäyttää avioliittoaan.  Mutta tällainen lehmä joutuukin seuraavassa jakeessa lihakoukkuun roikkumaan...  

Vielä yksi huomio tästä apuna olemisesta: jokainen aviopari ja avioliitto on ainutlaatuinen.  Tavat, joilla minä autan miestäni ovat hyvin erilaisia niistä tavoista, joilla joku muu auttaa miestään.  En halua edes listata mitään, mitä teen, koska nämä ovat hyvin henkilökohtaisia asioita.  Mutta haluan rohkaista jokaista vaimoa löytämään ne tavat, joilla he voivat auttaa omaa miestään hänen omassa työssään ja palvelutehtävässään.  Ei kai kukaan halua vaimoa, joka vastustaa jokaista päätöstä ja vaikeuttaa elämää joka käänteessä?

Tällaisia ajatuksia vielä Aamoksen kirjasta, jotka eivät mahtuneet edelliseen tekstiin.  Sitten seuraavan kirjan kimppuun!

                                                                  ****

Innostuin Vanhan Testamentin ns. pienistä profeetoista luettuani Juhani Kuosmasen kirjan “Pienten profeettojen suuri sanoma” (Aikamedia Oy).  Vaikka nämä 12 profeettaa julistivat sanomaansa yli tuhat vuotta sitten sen ajan ihmisille ja sen ajan ongelmiin, löytyy sieltä ajankohtaisuutta vielä tämänkin päivän ihmiselle.  Käytän kirjoituksissani lähteenä pikku profeettoja, Kuosmasen kirjaa, NIV Study Bible:a ja Message-Raamatunkäännöstä sekä netistä löytyviä artikkeleita ja kirjoituksia.  

kuva: Free Digital Photos/ Tina Phillips

Aamos ei silittele päätä

Aamos on kiehtova kirja lukea, kirjalliselta tyyliltään, mutta myös sanomaltaan.  Aamoksen kirjaa opiskellessa mieleen on tullut parikin teemaa, jotka toistuvat usein Raamatussa.  Ensinnäkin on olemassa kylvön ja niiton laki.  Jos kylvät pellollesi mansikkaa, et voi odottaa niittäväsi sieltä vehnää.  Sama periaate toimii myös ihmissuhteissa ja elämässä yleensäkin.  Jos avioliitossasi kylvät itsekeskeisyyttä, manipulointia ja armottomuutta, et tule niittämään rakkaudellista, anteeksiantavaa ja molempia tyydyttävää ystävyys-ja rakkaussuhdetta.   Jos lapsia kasvattaessasi  kylvät lempeitä sanoja, ymmärtämistä ja johdonmukaisuutta, niin niität empaattisia ja rajoja kunnioittavia nuoria ja aikuisia.  Aamoksen aikaan Israelin kansa joutui kohtaamaan tämän luonnonlain jälleen kerran. He olivat eläneet itsekästä, synnillistä elämää ja olivat nyt kasvokkain seuraamuksien kanssa.  Huono kylvö tuottaa huonon sadon.

Toinen teema on ”Sille jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan”.  Suomalaisittain: Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.  Mutta jos sinulle on annettu kauhoittain, niin sinulta vaaditaan myös paljon.  Kolmas toistuva aihe on oikeudenmukaisuus.  

Aamoksen ensimmäisen ja toisen luvun kuvaamat rangaistukset ympäröiviä kansoja, Juudaa ja Israelia varten ovat väkivaltaisia: tulta, hävitystä, pakkosiirtolaisuutta, tappamista.  Nämä kai ovat niitä raamatunpaikkoja, jotka ovat saanet monet skeptisesti kyselemään, miten kristityt voivat väittää Jumalansa olevan rakkaus (1 Joh 4:8).  Vanhan testamentin kirjoja lukiessa Jumala näytää olevan sodan Jumala.

Aamosta lukiessa tulee kuitenkin selväksi, että rangaistukset eivät ole vain jotain kosmisia uhmakohtauksia, jossa heitellään kiukkupäissä mitä sattuu, minne sattuu.  Jumala ei yhtäkkiä suutu ja pudota yllättäen rangaistusta viattoman sivullisen päälle.  Ei, päinvastoin.  Jumala on erittäin kärsivällinen eli pitkämielinen (2 Moos 34:6,  4 Moos 14:18, Nehemia 9:17, Psalmi 86:15, Psalmi 103:8, Psalmi 145:8, Jooel 2:13, Joona 4:2.).  Raamatussa puhutaan syntivelan kasvamisesta tuomioiden mittaan.  On siis olemassa Jumalan mitta, joka täyttyessään saa aikaan tuomion, ja sen täyttymiseen menee kymmeniä, jopa satoja vuosia (1 Moos 15:16). Tänäkin päivänä ihminen voi kartuttaa päällensä Jumalan tuomion kovuudella ja katumattomalla sydämellä (Room 2:5).

Jumala oli tuonut hyvin selväksi odotuksensa ja lakinsa kansalleen.  Useat profeetat olivat nousseet historian aikana muistuttamaan kansaa Jumalan laista ja seuraamuksista, jotka tulisivat kansan osaksi jos he unohtaisivat ne.  Oli kulunut vain 100 vuotta siitä, kun tuli oli langennut profeetta Elian rakentamalla alttarille Karmelin vuorella.  Kansa oli saanut nähdä ja kokea hyvin dramaattisesti sen, miten Luoja Jumala oli elävä ja todellinen ja että Hän vastasi Elian rukoukseen.  Ja Israelissa olikin parantunut paljon sekä uskonnollisesti että moraalisesti.

Mutta Jumalan täytyi kutsua Israelia (taas) parannuksen paikalle.  Kansalaiset olivat vaipuneet syvälle epäjumalanpalvelukseen, tuhlailevaan ja mahtailevaan ylenpalttisuudessa elämiseen, moraalittomuuteen, korruptioon ja köyhien sortamiseen.  Tuomioita synneistä ei kuitenkaan lähetetty ilmoittamatta siitä ensin kansalle: ”Sillä ei Herra, Herra, tee mitään ilmoittamatta salaisuuttaan palvelijoillensa profeetoille” (Aamos 3:7).  Tätä tuomiota ilmoittamaan Jumala  oli kutsunut paimenen ja puutarhurin:  Aamos Juudan Tekoasta.

Vaikka Aamos ei ollutkaan saanut virallista profeetankoulutusta, hän osasi puhua erittäin taitavasti saaden vihamielisen kansan kuuntelemaan puhettaan (sillä kuka nyt haluaisi kuulla tuomiopäivän saarnaajaa?).  Luin erään artikkelin, jossa analysoitiin Aamoksen kirjan ensimmäisissä luvuissa olevia tuomiopuheita.  Kirjoittaja osoittaa Aamoksen käyttävän puheessaan juutalaisille tuttua kaavaa, jonka käyttö julkisessa puheessa oli yleistä.  Aamos kuitenkin käyttää kaavaa ”väärin” eli odottamattomalla tavalla hätkäyttääkseen Israelin tajuamaan, että tuomion lopullisena kohteena eivät ole Israelin naapurikansat tai Juuda (kuten Aamoksen kirjan alusta voisi päätellä), vaan Israel itse.

Tuomiota kyllä  julistetaan myös muille kansoille.  Vaikka juutalaiset olivat Jumalan valittu kansa, Jumala ei ollut vain heidän Jumalansa.  Hän hallitsee kaikkia kansoja, on mukana kansakuntien synnyssä ja vaatii niitä tilille teoistaan.  Hän käytää kansoja tahtonsa toteutumisen välikappaleena.  Jumala on koko universumin Kuningas.  Koska Hän on kaikkivaltias, Israelin Jumalan käsissä on kaikkien kansojen sekä koko maailman historia ja kohtalo.  Israelin tulee ymmärtää, että Herra ei ole vain heidän Herransa, vaan että Herra Jumalalla on tarkoituksensa myös Israelin rajojen ulkopuolella.  Israelilla on ainutlaatuinen, mutta ei yksinomainen suhde Jumalaan.  Sen vuoksi Jumalalla oli oikeus vaatia lakinsa noudattamista myös muilta kansoilta.

Mitkä olivat tuomion kohteena olevien kansojen synnit, joista sai näin vakavat seuraukset?  Damasko: julmuus taisteluissa Gileadia vastaan.  Gassa: Laajamittainen orjakauppa.  Tyyro: veljeskansan myyminen orjuuteen.  Edom: veljesvaino miekalla.  Ammon: kansan sotaisat laajenemispyrkimykset erittäin julmin keinoin (esimerkkinä raskaana olevien naisten halkaiseminen).  Mooab: kuninkaan haudan häpäiseminen.  Juuda: epäjumalanpalvelus korvasi elävän Jumalan lakien noudattamisen.

Ja viimeisenä huipentuma: Israel.

Aamoksen viesti on, että Israel on pahempi kuin mikään muu maa.  Pahempi kuin vanhat vihollisensa aramealaiset tai filistealaiset.  Pahempi kuin Eesaun jälkeläiset edomilaiset.  Pahempi kuin Lootin tyttäristä polveutuvat kansat, sukulaiskansat, Ammon ja Moab. Pahempi kuin sisarkansa Juuda.  Israelin kansan synnit ovat moninaiset, mutta niitä lukiessa mikään niistä ei tunnu yhtä julmalta ja ihmisyyttä rikkovalta kuin edellä mainitut teurastamiset ja orjuuttamiset.  Miksi sitten Jumala väitti Israelin syntien olevan muiden kansojen syntejä pahempia?  Tässä tullaan Aamoksen kirjan pääsanomaan.

PÄÄSISÄLTÖ: Jumala vaatii enemmän niiltä, joille Hän on antanut enemmän.  Luuk. 12:48.

Juutalaisilla oli Jumalan laki.  He tiesivät paremmin.  Juuda oli myös hylännyt lain.  Mutta Aamos korostaa Israelin syntejä, koska Israel on tuomion kohteena ja Jumala haluaa heidän todella ymmärtävän syntiensä vakavuuden.  Raha oli korvannut Jumalan palvelemisen ja ihmisten rakastamisen.  Rikastuminen oli tärkeämpää kuin rakastaminen.  Vaikka he eivät murhanneet toisia, repineet auki raskaana olevia naisia tai aloittaneet sotia, heidän syntinsä oli pahempi Jumalan silmissä koska he tiesivät paremmin. He olivat tekopyhiä.  He palvelivat Jumalaa rituaalein, mutta heidän sydämensä oli rahan ja vallan pauloissa.  Rahalla sai ostaa oikeutta, rikkaan väärintekoja katsottiin läpi sormien.  Jos oli kahisevaa ei tarvinnut enää noudattaa sääntöjä, olihan yleinen ymmärrys se, että Jumala hyväksyi  heidän tekonsa ja oli sen vuoksi siunannut heitä mammonalla.

Israelin syntejä lukiessa ei tarvitse kovin kaukaa hakea yhtymäkohtia tämän päivän maailmaan.  Köyhien sortaminen, ihmiskauppa, korruptio, epäoikeudenmukaisuus  ja rahan valta ovat jokapäiväisiä uutisia.  Minua puhututtaakin sen vuoksi tämä Aamoksen kirjan pääviesti: jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.  Suomalaisena kristittynä en voi edes teeskennellä, etteikö minulle olisi annettu ylenpalttisesti mahdollisuuksia tuntea Jumala,  ymmärtää Hänen tahtonsa, lukea Hänen sanaansa.  Olen saanut elää hämmästyttävän hyvinvoinnin maassa.  Huippuhyvät koulut, ilmaiset rokotukset, turvallinen juomavesi, aina sähköä, tietotaitoa vaikka muille jakaa.  Käytänkö minä näitä mahdollisuuksiani tuomaan oikeutta ja hyvyyttä maailmaan?  Vai kiemurtelenko epämukavasti kun näen naapuruston juopot, yksinäiset lapset, väsyneet yksinhuoltajat ja unohdetut vanhukset?  Kaikuuko ajatuksissani puolusteleva miten minä...miksi minä...en minä... ja muu minä-keskeinen soopa?

Jumala, joka välittää koko maailmasta, kaikista kansoista, on antanut aika selvät käskyt Jeesuksen seuraajille.  On silkkaa tekopyhyyttä väittää olevansa Kristuksen seuraaja, jos ei kiinnosta ollenkaan yhteiskunnan epäkohdat ja oman elinyhteisön tarpeet.  Seurakunnilla ei ole varaa hymistellä saleissaan Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan, jos se rakkaus ei näy käytännön tasolla seurakunnan, kristittyjen elämän kautta.   Silloin se on pelkkää ulkokultaisuutta, valkoiseksi kalkittua hautakumpua, joka on sisältä täynnä kuolleita luita.

Verrattuna Aamoksen ajan Israeliin meille on annettu itse asiassa paljon enemmän.  Meillä on ylösnoussut Kristus ja Pyhä Henki.  Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen. (1 Tim 2:7).  Meillä on Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa (Ef 1:3).  Me emme tarvitse yhtään enempää pumppausta tai tsemppausta vaan uskon todeksinäyttämistä teoillamme.  Joka siis ymmärtää tehdä sitä, mikä on hyvää, mutta ei tee, hänelle se on synniksi (Jaak. 4:17).  Minun haaveenani on, että Jeesuksen seuraajat muuttavat yhteiskuntaa oikeudenmukaiseksi ja tarttuvat epäkohtiin pelkäämättä ja epäröimättä.  Se alkaa ihan sieltä kotoa, ja kotioven ulkopuolelta.  Jotkut vaikuttavat yhteiskunnan korkeimmilla paikoilla.  Mutta joka tasolla on tarpeita.  Maailman muuttamiseen tarvitaan vain altis sydän ja ahkerat kädet.

Aamoksen kirjan lopussa puhutaan Herran sanojen kuulemisen nälästä.  Kuinka nuoret hoippuvat kuolemaisillaan etsimässä Herran sanaa.  Löytävätkö sinun elämässäsi olevat lapset ja nuoret todellista ruokaa, elämän leipää, vai hoipertelevatko he sitä etsimässä kaduilta ja vieraista sängyistä?  Sinulle on annettu Kristuksessa niin paljon.  Älä luule, etteikö Jumala tule vaatimaan sinulta myös paljon.

Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus niinkuin ehtymätön puro. 

(Aamos 5:24)

Saakoon meidän elämämme ja tekomme olla kuin raikasta vettä janoiselle tämän päivän yhteiskunnassa.



Innostuin Vanhan Testamentin ns. pienistä profeetoista luettuani Juhani Kuosmasen kirjan “Pienten profeettojen suuri sanoma” (Aikamedia Oy).  Vaikka nämä 12 profeettaa julistivat sanomaansa yli tuhat vuotta sitten sen ajan ihmisille ja sen ajan ongelmiin, löytyy sieltä ajankohtaisuutta vielä tämänkin päivän ihmiselle.  Käytän kirjoituksissani lähteenä pikku profeettoja, Kuosmasen kirjaa, NIV Study Bible:a ja Message-Raamatunkäännöstä sekä netistä löytyviä artikkeleita ja kirjoituksia.  

Jooelin kehoitus vanhemmille

Valtava katastrofi oli iskenyt maahan.  Kaikki oli tuhoutunut.  Maa oli raastettu putipuhtaaksi.  Ei ollut ruokaa.  Ihmisten kohtalo oli epätoivoinen.  Tällaisissa tilanteissa ihmiset, jotka eivät ole uhranneet ajatustakaan Jumalalle vuosikymmeniin löytävät yhtäkkiä itsestään tarpeen selittää Jumalaa ja Hänen tekojaan.  Miksi tämä tapahtui?  Millainen Jumala oikein on?!  Olisimmeko voineet estää tämän jotenkin?  Eräässä tällaisessa tilanteessa Israelin kansan historiassa nousi puhumaan Jooel, profeetta.  Hän ilmoitti,  että Jumala ei ole irrallinen meidän päivittäisestä elämästämme.  Hän on aina läsnä ja olemme aina tekemisissä Hänen kanssaan.  Mutta huomaammeko päivittäisen kiiruhtamisen keskeltä Häntä?  

 Kun onnettomuus, tässä tapauksessa kuivuus ja kaiken kasvavan tuhonnut heinäsirkkavitsaus,  järistyttää ennen niin vakaalta vaikuttavaa elämää, paljastuu totuus ihmisen moraalisesta ja hengellisestä tilasta.   Ihmiset olivat nyt kasvokkain päätöstensä, valintojensa, sanojensa ja ajatustensa kanssa, kun ne aiemmin olivat peittyneet päivittäisten rutiinien, kiireen ja touhuamisen alle.  Ne olivat Jumalan tuomion paljastavan valon alla.  Jooel tulkitsi katastrofia oikein.  Hän ymmärsi vitsauksen olevan Jumalan lähettämä.  Juhani Kuosmanen selventää kirjassaan Pienten profeettojen suuri sanoma, että  tavallisesti heinäsirkat saapuivat etelästä tai kaakosta.  Jooel kertoo tämän lauman tulleen epätavallisesta ilmansuunnasta, pohjoisesta (2:20), Jumalan käden ohjaamana.  Profeetta tiesi, että katastrofi voi auttaa Israelin kansaa tutkimaan sydäntään, huomaamaan syntinsä ja katumaan niitä. 

Jooel sai kutsua kansaa parannuksen tekoon.  Nämä seuraavat jakeet Jooelin kirjasta ovat aina koskettaneet minua:   ”Mutta vielä nytkin, sanoo Herra, kääntykää minun tyköni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen.  Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja kääntykää Herran, teidän Jumalanne, tykö; sillä hän on armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja armosta rikas, ja hän katuu pahaa.” (2:12-13).  Tässä on pureskeltavaa niille, jotka letkauttavat kristinuskon olevan nii-iin helppo uskonto; tee syntiä ja sitten vaan kirkonpenkissa kadut ja saat anteeksi kertaa ääretön.  Vai että helppoa?  Kristillinen katuminenko helppoa? Millaista on todellinen parannuksen teko?  Paastoamista.  Itkemistä. Valittamista.  Sydämen rikki repimistä.  Jumalan puoleen kääntymistä.  Omien syntiensä tunnustamista, joskus julkisestikin?  No, jotkut voivat kokea sen helpoksi mutta minulle ei katumuksen teko tule niin luontevasti, lonkalta heittäen ...vaikka sitä usein toivonkin. 

Mutta jakeen loppuosa on huikea muistutus siitä, millainen Jumala meillä on: armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja armosta rikas, ja hän katuu pahaa.  Ja Hän antoi anteeksi katuvan kansan synnit ja ajoi heinäsirkkalauman eri tuulien mukana pois.  Viime talvena omin oikein omakseni Jooelin kirjan jakeen ”Ja minä korvaan teille ne vuodentulot, jotka heinäsirkka, syöjäsirkka, tuhosirkka ja kalvajasirkka söivät, minun suuri sotajoukkoni, jonka minä lähetin teitä vastaan.” (2:25).   Minä KORVAAN.  Jumala antaa takaisin ne menetykset, jotka sirkkalauman ahdistaessa tapahtui.  Hän hyvittää, Hän maksaa takaisin.  Jumalan ei tarvitsisi niin tehdä.  Loppujen lopuksi sirkat tulivat tuhojansa tekemään kansan väärien valintojen, kapinallisen sydämen ja synninteon tuloksena.  Ei kuuliaista kansaa olisi tarvinnut ravistella nälkäkuoleman uhalla.  Mutta Jumala, armosta rikas, haluaa korvata ne menetykset, jotka meidän väärien tekojen seurauksena olemme kokeneet.  Eikö ole aika hieno lupaus, ihan ansaitsematonta rakkautta ja hyvyyttä!  Ja jotenkin uskoni yltää näkemään sen, että Jumalan antama korvaus on paljon hienompaa kuin mitä sirkkojen suihin joutui...eikö se olisi ihan Jumalan kaltaista?

Äitinä korviini jäi kuitenkin Jooelin kirjasta kaikumaan ensimmäisen luvun jakeet 2-3. Meillä kotona kuuluu usein pyyntö: "Kerro tarinoita siitä kun sinä olit pieni!”.  Tarinoita meidän lapsuudesta.  Mitä me teimme, mitä tapahtui, missä me olimme, miltä meistä tuntui.  He ovat kuulleet kymmenen kertaa ”en halunnut syödä vihreitä papuja ja mitä sitten tapahtuikaan” ja ”olisin halunnut katsoa sen tv-sarjan loppuun, mutta äiti kutsui ja en halunnut totella...” ja muita kertomuksia meidän elämästämme.  Usein kerromme heille hauskoja tapahtumia, on niin mukava saada lapset nauramaan.  Mutta kun aika on sopiva, haluan olla kertomassa lapsillemme todellisista kamppailuista ja todellisista valinnoista, joita olen kokenut.  Virheistä, vääristä valinnoista, syntiinlankeamisesta.  Ja mitä sitten tapahtuikaan?  Miten elin uskoani todeksi kouluiässä, murrosiässä, nuorena aikuisena?  Mitä vaikeuksia koin?  Miten Jumala tuli avuksi?  Miten uskoni sai kasvaa?  Juuri tätä Jooel haluaa vanhemmille kertoa: älkää antako lastenne unohtaa näitä tapahtumia, näitä muistomerkkejä.  

On helppoa kertoa hauskoja kokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta.  Uskon kuitenkin, että rehelliset kertomukset kamppailuista, jopa ”katastrofeista” ja miten niihin reagoimme auttavat lapsiamme ymmärtämään uskoa ja hengellisiä totuuksia paremmin kuin ajan kultaamat muistot, joissa kaikki on vain koko ajan ihanaa ja vaivatonta.  Olen kasvattaja, ja ymmärrän sanan niin, että minun tehtäväni on auttaa lapsiani kasvamaan.  Ei vain fyysisesti ja henkisesti aikuiseksi, vaan myöskin hengellisesti kypsäksi.  Sellaiseksi, jolla on tarkkaa hengellistä näkö-ja arvostelukykyä.  Jooelin kirjassa tämä perimätieto kuivuudesta ja heinäsirkoista sai olla varoituksena ja muistutuksena tuleville sukupolville.  Valinnoillamme on aina seuraamuksia.  Raamatulliset periaatteet ja lainalaisuudet ovat todellisia.  Lastemme tulee oppia erottamaan hyvä ja paha ja synnin seuraukset.  Tämä auttaa heitä olemaan viisaita tulevaisuuden vaikeinakin päivinä. 

Kuulkaa tämä, te vanhimmat, ja ottakaa korviinne, kaikki maan asukkaat. Onko tällaista tapahtunut teidän päivinänne taikka teidän isienne päivinä?  Kertokaa tämä lapsillenne, ja teidän lapsenne kertokoot sen lapsillensa ja heidän lapsensa tulevalle polvelle... Jooel 1:2-3 

Meillä on koko Raamatun rikkaat kertomukset ja sen ajan ihmisten elämän esimerkit käsissämme ja väsymättä me kerrommekin näiden uskon esi-isien kokemuksista jälkeläisillemme.  Mutta uskon, että meidänkin stoorit, kertomukset omasta kokemuksestamme voivat olla herättelemässä heitä ikuisen Jumalan olemassaoloon ja henkilökohtaiseen läsnäoloon ihan tässä meidän ajassamme.  Ja se, samoin kuin Raamatun uskon isien ja äitien esimerkit, on osa heidän omaa historiaansa, heidän sukuaan, heidän kertomustaan.  Olemme ihmisiä, eri aikakausilla, mutta tarinamme on samaa jatkumoa Jumalan suuressa rakkaustarinassa.   

Innostuin Vanhan Testamentin ns. pienistä profeetoista luettuani Juhani Kuosmasen kirjan “Pienten profeettojen suuri sanoma” (Aikamedia Oy).  Vaikka nämä 12 profeettaa julistivat sanomaansa yli tuhat vuotta sitten sen ajan ihmisille ja sen ajan ongelmiin, löytyy sieltä ajankohtaisuutta vielä tämänkin päivän ihmiselle.  Käytän kirjoituksissani lähteenä pikku profeettoja, Kuosmasen kirjaa, NIV Study Bible:a ja Message-Raamatunkäännöstä sekä netistä löytyviä artikkeleita ja kirjoituksia.  

 Kuva: Free Digital Photos/Ambro