Hetkinen vain...

Tunnustuksia ja muisteloita.

Tässä blogissani olen saanut ajatella "ääneen".  Jos kysyt minulta mielipidettä jostain (teologisesta) asiasta - mutta eikö suuri osa asioista olekin pohjimmiltaan teologisia? - en välttämättä anna viiden minuutin luentoa Raamatunpaikkoinen ja lähdeteoksineen.  En osaa laittaa elämän suuria kysymyksiä nopeasti siistiin pakettiin.  Minulle sopii mietiskely, pohdiskelu, ajattelu, asioiden mielessä pyörittäminen.

Jos kysyt minulta kysymyksen, mietin sitä niin kauan, että osaan vastata siihen.  Joskus siihen voi mennä monta päivää, tai monta kirjaa  :)


21-vuotiaana palasin Suomeen päätöksenäni viettää vuosi, jonka aikana en tekisi yhtään suuria päätöksiä elämäni suhteen.  Olin kohdannut Jumalan hyvin henkilökohtaisesti ja suurin päämääräni tulevalle vuodelle oli oppia kuulemaan Jumalan ääni.  Yksi kirjoista, jonka olin saanut ystävältä omakseni oli "Is That Really You, God?: Hearing the Voice of God".  Kirjailija on Loren Cunningham, Youth With A Mission eli Lähetysnuorten perustaja.

Vuokrasin vanhempieni vanhapoikanaapurilta punaisen mummonmökin, jota sisustin viihtyisäksi löydöillä.  Pihalla riitti puuhaa. Kannoin kaadetun puun pätkiksi leikattuja palasia puuvajaan tyhjäkumisen kottikärryn avulla, karsin lähimetsikköä risukoista ja istutin mökin ovenpieleen köynnöksen.  Harvaseinäistä pihasaunaa lämmitin ystäville, siellä oli ihanat padat vedenlämmitystä varten.  Polku ulkohuussiin kulki jättimäisiksi kasvaneiden mustaviinimarjapensaiden viereltä ja koska viemäröintiä ei talossa ollut, heitettiin tiskivedet pihamaalle (kerran löysin kauan etsimäni teekupin keväthangelta:).  Talvi oli kylmin miesmuistiin ja kuurankukkien koristelemien ikkunoiden läpi ihastelin pihamaalla vierailevia kauriita, jotka kylpivät talvisen auringonlaskun punaisessa valossa.  

Kävin vuorotyössä tehtaalla ja kun se sopimus loppui, olin kirpputorilla töissä, sitten taas tehtaalla.  Kokeilin kaikenlaista vapaaehtoistyötä ja palvelusmuotoa seurakunnassa.  Vapaa-aikaa oli silti paljon, perheettömänä, ja päivittäin vietin aikaa rukouksessa ja Raamatunopiskelussa.  Olin löytänyt kirjakaupasta Madame Guyonin (Jeanne Guyon) suomennetun kirjan.  Harmikseni se oli myös lyhennetty versio ja toivoin kovasti saavani käsiini englanninkielisen, täysipitkän version - internetti ei ollut silloin vielä se tietopankki ja ostospaikka, joka se nyt on.  Kuvittele sitten yllätystä ja iloa, kun eräällä pikkuisella kirpputorilla se löytyikin!  Kuka lienee sen sinne kiikuttanut, pikkukaupungissa, nyt se oli minun innokkaissa käsissäni.  Luin kirjaa sen vuoden ajan  (Madame Guyonia kuvaillaan mystikoksi ja en itse itseäni sellaiseksi lue.  Opin kuitenkin paljon rukouksesta tämän kirjan kautta).    

Kirpputorilöytö! 

Muistan vieläkin kirkkaasti sen syksyisen päivän, kun haravoin mummonmökkini muhkuraista pihamaata.  Ajatukset olivat kuitenkin ihan jossain muualla, märehdin jotain Raamatunpaikkaa mielessäni samalla kuin tein töitä.  Olen vieläkin tälläinen ajatusten pyörittelijä.  En ole sellainen äitibloggaaja, joka kertoo päivittäisiä kuvauksia omasta elämästään.  Arkielämä on mielenkiintoista, mutta kaikista eniten minua kiinnostaa ne ajatukset, joita ei small talk-hetkissä nosteta esille.  Ajatukset, joilla on henkilölle itselleen suuri merkitys.  Päätin kirjoittaa itselleni näitä ajatuksia ja pohdiskeluja ylös ja blogissa saan myös jakaa niitä lukijoille.

Tästä pitkästä aloituksesta pääsen siis tämän postauksen aiheeseen.

Aika ei tällä hetkellä riitä mietiskelyjen tulosten ylöskirjoittamiseen.  Haluan ajatella asioita pitkälle, loppuun saakka näitä asioita ei varmaan minun aivokapasiteetilla saa mietittyä, mutta käytän paljon aikaa kirjoittamiseen.  Mies on ollut aivan ihana apu, eräänkin lauantain hän katsoi lasten perään, jotta sain käyttää monta tuntia kirjoittamiseen.  Mutta nyt tällä hetkellä en ehdi.

Kalenteria katsellessani päätin, että kunhan koulu-, harrastus- ja työrutistukset on ohi, ehdin juhannuksen jälkeen taas käyttämään luvattoman paljon aikaa ajatusteni parissa nököttämiseen ja tietokoneelle naputtamiseen.  

Kirjoittaminen on liian rakas harrastus, jotta sen voisin lopettaa.  Sen täytyy nyt vain olla vähän aikaa sivussa, mutta ajatukset jatkavat muhimistaan ja odottelemaan paperille pääsyä.  

Ajattelin, että sillä aikaa piipahtelen kirjoittelemassa vähän kevyempia ja vähemmän aikaa vieviä postauksia.  Sellaisia small talk-juttuja :)  Jos sitä aikaa nyt on!   

Myöhemmin taas sukellan syvemmälle. 

Hyvää Juhannusta siis itse kullekin! 

  

kuvat:

Free Digital Photos.net

Kukka tiiliseinällä: domdeen

Tuoli rannalla: Evgeni Dinev

Äitienpäivän ajatuksia rypyistä

Äitienpäivän ryppyisiä ajatuksia vähän jälkikäteen.

Tänä vuonna äitienpäivänä mies oli työmatkalla ja olin lasten kanssa yksin kotona.  Heräsin aamulla paljon ennen lapsia.  Mietin hiljaisena aamuhetkenä, että monien äitien elämässä yksinäinen äitienpäivä on todellisuutta vuosi vuoden jälkeen.  Lasten isä ei ole kotona, syystä tai toisesta.  Leipooko äiti itselleen kakun?  Ostaako maljakkoon lempikukkiaan?  Antaako lasten nyrkkiin kauppareissulla rahan ja katsoo kun hyllyltä tarkasti valittu pieni lahja pääsee ostokoriin?  Jättääkö askartelutarvikkeita lasten ulottuville, jos ne vaikka tekisivät kortin?  Kiittääkö mielessään opettajaa, kerhotätiä, pyhäkoulunopettajaa, joka on jaksanut ohjata pienet kädet muistamaan äitiä.

Yhtenä kevätpäivänä kiitos koko elämästä.    

Aamupesuilla peilistä katsoo 10 vuotta äitikokemuksia.  Elävänä on mielessä se aamu kahden lapsen äitinä, kun vauva heräsi tapansa mukaan klo 5 aamulla ja oli jaksettava lähteä luennoille ja katsoin vessan armottoman kelmeässä valossa itseäni silmiin tajuten: "Minusta on tullut vanha!"

Silmien ympärillä ryppyjä, mustat renkaat, pussit, kaikkea ylimääräistä.  Äiti-silmät.  

Olen ottanut toukokuiseksi tavaksi käydä lukemassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilta äitienpäivänä palkittujen äitien pienoiselämänkerrat.  Kultaristimitalin saajia kuvataan näin:

Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitali kultaristein voidaan myöntää äidille, joka on ansioitunut lasten ja nuorten esimerkillisenä kasvattajana, kantanut yhteisvastuuta sekä tukenut perhe-elämää ja vanhemmuutta. Kunniamerkkejä pyritään myöntämään niin ansiotyössä käyville, yksinhuoltajille kuin maaseudun emännille. Lisäksi huomioidaan eri vähemmistöryhmien, kuten romanien ja saamelaisten edustajia.

Joka kerran koskettaa tavallisten äitien tarinat.  Vaikka mukana onkin pari yhteiskunnallisesti merkittävää tekoa tehneitä äitejä, useimmat heistä ovat "vain" hoitaneet lapsiaan ja perhettään.  Äidin sydän voi toivoa tekevänsä jotain hienoa elämänsä aikana, jotain josta hänet tullaan muistamaan.  Uutiskynnyksen ylittävä teko, jotain erilaista, harvinaista, ihmeellistä.  Katsoessani omia lapsiani tiedän millaiset teot heidän mielestään ovat merkittäviä.

He nauttivat hyvästä, ihan tavallisesta kotiruoasta.  Kun he hiljentyvät pistelemään ruokaa lautaselta suuhun, mielihyvän maiskautukset kertovat illan tulleen kruunatuksi.  Yksivuotias lappaa ruokaa suuhun kaksin käsin ja katsoo välillä tyytyväisesti ynähtäen äitiä silmiin.

He haluavat käpertyä äidin tai isin kainaloon, siinä sängyn päällä tai sohvan nurkassa on monet mieltä painaneet ja ihmetyttäneet asiat purettu ulos.  Ajan antaminen ja kiireetön läsnäolo on tärkeää.  Joskus otetaan äidin kasvot pienten käsien väliin: "Katso minua silmiin!" Äidin mahan päällä pompitaan, siihen lasketaan pää, sitä painellaan ja julistetaan että se on nii-iin pehmeä.  Äiti-maha.  

"Kun minä olen meidän perheen kanssa, tuntuu ihan kuin olisin taivaassa!" oli ekaluokkalaisen kokemus yhteisestä päivähetkestä pihalla.  

"Minä tykkään meidän perheestä!" julistaa leikki-ikäinen usein ruokapöydän ääressä tai kun luemme yhdessä kirjoja.  Perhe on myös aina kiitosaihe leikki-ikäisen rukouksissa.

Lapsista on riemastuttavaa, kun äiti pelaa pöytäpelejä yhdessä heidän kanssaan ja nauraa ääneen niin, että näkyy liikaa hampaita, joita sitten yritetään kädellä peitellä.  Yksi lapsista kerran ehdotti erästä tiettyä lasten elokuvaa, koska siinä on kohtia, jotka saavat äidin nauramaan.  Iloinen äiti on lapselle tärkeä asia.

Äidin kotona oleminen on lapsille merkittävää.  Muistan itsekin lapsuudesta, kuinka tyhjältä talo tuntui jos äiti ei ollut kotona.  Tänään kuopus itki isompia harrastukseen vievän äidin perään.  Olen tärkeä.    

Valkoisen Ruusun Ritarikunnan mitalin saaneet äidit ovat kaikki vanhempia äitejä.  Muistan aina kun vastasyntynyttä esikoistamme saapui katsomaan eräs ystäväpariskunta.  Heillä on kolme lasta, joista nuorimmainen taisi olla jo kouluiässä.  Tämä äiti ihaili ja silitteli meidän siloposkista ruusunnuppua ja katsellessani vanhemman naisen ryppyisiä käsiä mieleni täytti syvä kunnioitus hänen kokemuksiaan kohtaan.  Nämä kädet ovat palvelleet paljon.  Ne ovat hoitaneet ja kasvattaneet jo kolme vauvaa.  Rypyt ovat tulleet eletystä elämästä.  Ahkerat, alttiit kädet.  Niitä ei ole säilytetty voiteiden suojissa, vältellen käyttöä.

Nämä kädet ovat äitikädet.    

Ahkerat, osaavat, alttiit vanhemmat naiset, äidit, tuovat mieleeni Timoteuskirjeen kohdan, jossa puhutaan arvon ansaitsevista leskivaimoista:

...joka on ollut yhden miehen vaimo, josta on todistettu, että hän on tehnyt hyviä töitä, on lapsia kasvattanut, vieraita holhonnut, pyhien jalkoja pessyt, ahdistettuja auttanut ja kaiken hyvän tekemistä harrastanut (1 Tim 5:9-10).  

Ihan niitä tavallisia äitihommia, kädet ja sydän alttiina ja avoinna.  Mitalin arvoista elämää!



Kuvat:
Free Digital Photos:
Photokanok
imagerymajestic
Photokanok

Äiti, tule meille hoitoon!

En muista tarkkaan, kuinka vanha olin kun puhuimme siitä, äidin kanssa, mutta olen kai aina ajatellut, että omien vanhojen vanhempien hoitaminen olisi minusta ihan normaali asia.

Äiti sanoi, että menee vanhainkotiin, ei halua olla taakaksi.

Minulla on (toivon mukaan) vuosikausia aikaa ajatella asiaa.  Mutta sekin päivä tulee, että omat vanhemmat ovat vanhuksia ja voivat tarvita apua päivittäisessä elämisessä.

Miehen vanhemmat ovat jo iäkkäitä.  Anoppi ilmoitti, että haluaa kuolla kodissaan, jonka he itse rakensivat ja jossa ovat asuneet 40 vuotta.  He tarvitsevat jo apua päivittäisissä toimissa ja askareissa.  Onko meidän aikamme auttaa?

Asiaa on tietysti vaikea pohtia ja päättää etukäteen, siihen liittyy niin monia variaatioita, eikä vähimpänä muutto toiseen maahan.  Siltikin koen rikkautena sen, että saisimme asua monen sukupolven kera lähekkäin.  Kun lapset näkevät vanhuksia ja ymmärtävät heidän haasteitaan ("Äiti, miksi mummo kävelee rollaattorin kanssa?")  ihmisen elämänkaaren laskukohdasta tulee luonnollinen osa elämää.  Kivut, kolotukset ja sairaudet voivat toteutua minunkin kohdallani joku päivä.  Ymmärrys tuo myötätuntoa.    

Meillä lapset rakastavat oman suvun tarinoiden kuulemista.  Kuuluminen ja kuuleminen kulkevat käsi kädessä.  Kuullessaan oman suvun vanhusten tarinoita, he kokevat kuuluvansa tähän tarinaan.  Lapset oppivat kertomaan näitä tarinoita ominaan "minun setäni... vaarin veli... mummon pikkusisko...".  Suvun ihmisistä tulee osa heidän elämäänsä, heidän tarinaansa.  Tarinoiden kautta ihmiset tulevat tutuksi ja läheiseksi, heistä voi etsiä luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia ja ulkoisia piirteitä, joita itsessäkin näkyy.  Suvun kamppailujen, salaisuuksien, käänteiden kyydissä on minunkin elämäni alkanut.  Miten se tulee jatkumaan?

Isoäiti, äiti, tytär, kolme sukupolvea.

Mikä sen mukavampaa kuin tarinoita olisi kertomassa joku, joka asuu meidän kanssa, oma mummi, oma ukki?

Samalla tavoin kun en näe omien pienten lasten kotihoitoa taakkana, en näkisi vanhustenkaan kotihoitoa taakkana.  Aikaa se vie, tottakai.  Voimia vaatii, sekä henkisiä että fyysisiä.  Kukaan ei takaa täysiä yöunia, rauhallisia aterioita, siistiä kotia.

Yksinkertaisesti näen asian vain niin, että haluan palvella perheenjäseniäni kun he tarvitsevat apua.  Siitä kieltäytyminen vain, koska siitä olisi minulle vaivaa, on vastenmielinen ajatus.  En voisi hyvällä omallatunnolla "nauttia" eristetystä elämästäni, luppoajasta, siisteydestä, rauhasta ja hiljaisuudesta, jos tietäisin, että joku lähelläni kärsii ilman lähimmäistä.

Raamatussa on paikka, jossa puhutaan leskeksi jääneiden auttamisesta.  Ketä siellä pyydetään hoitamaan vanhuksia:

Mutta jos jollakin leskellä on lapsia tai lapsenlapsia, oppikoot nämä ensin hurskaasti hoitamaan omaa perhekuntaansa ja maksamaan, mitä ovat velkaa vanhemmilleen, sillä se on otollista Jumalan edessä... Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.  1 Tim 5:4,8

Paavali puhuu suoraan ja kaunistelematta siitä, miten omien vanhempien ja isovanhempien hoitaminen on heille takaisin maksamista.  En ymmärtänyt vanhempieni uhrauksia ja suurta työtä ennenkuin sain omia lapsia.  Hoitaminen ja kasvattaminen on iso työ.  Olen siitä kiitollinen!

Raamatussani on tämän jakeen kohdalla viittaus Matteuksen evankeliumin kohtaan.

Sillä Jumala on sanonut: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi', ja: 'Joka kiroaa isäänsä tai äitiänsä, sen pitää kuolemalla kuoleman'.  Mutta te sanotte: Joka sanoo isälleen tai äidilleen: 'Se, minkä sinä olisit ollut minulta saapa, on annettu uhrilahjaksi', sen ei tarvitse kunnioittaa isäänsä eikä äitiänsä. (15:4,5)

Omista vanhuksista huolehtiminen on heidän kunnioittamistaan.  Vanhusten hoitaminen on myös uskon asia. Paavali muistuttaa, että joka ei huolehdi perheenjäsenistään on uskonkieltäjä ja pahempi kuin uskottomat ihmiset.  Niinhän se on jokaisen asian kanssa, että teoistaan ihminen tunnetaan.  Onko minulla uskoa siihen, että jos Jumala sanoo, että omien vanhempien hoitaminen on lasten velvollisuus ja Jumalalle mieluista, niin se koskee myös minua, miestäni, meidän perhettämme?  Voihan sitä puhua suunsa kuivaksi siitä, miten meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme ja huolehtia heikoimmista, mutta näkyykö tämä opetus omassa elämässä kun oman suvun lähimmät ja heikoimmat tarvitsevat apua?  

Tottakai on mahdollista, että perheemme vanhukset elävät omatoimisesti ja hyvinvoiden ilman meidän apuamme.  Ja voihan se olla, että vanhainkoti on jollekin rakas ja paras paikka.  Enkä voi edes etukäteen tietää omien voimieni rajoja...ehkä muistisairaan, karkailevan vanhuksen on turvallisempaa olla ympärivuorokautisessa valvonnassa.

Ajan koittaessa olen silti valmis vastaamaan "Kyllä!"  Ajatus siitä, että voisimme asua lähellä vanhempiani joku päivä, on minulle tosi mukava.  Ja jos he tarvitsevat apua, meitä olisi jo aika iso joukko apua antamassa.

(äiti, miltä kuulostaa? :)


Ajatuksia aiheesta herätti Hesarin artikkeli Tyttärensä luona asuva 89-vuotias: "En haluaisi olla vaivaksi"


Kuvat: Free Digital Photos/Ambro

Seitsemän sanaa ristiltä

Tänä pääsiäisenä tietämättömyyteni on tuotu julki.  

Luin eräästä sähköpostista, että Pitkäperjantain Jumalanpalveluksessa käydään läpi Jeesuksen seitsemän sanaa ristiltä.  Kuulostaa mielenkiintoiselta, ajattelin.  Sitten mietin, mitkä ne seitsemän sanaa olivat.  "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät..."  Liian pitkä.  Jeesushan lausui enemmän kuin seitsemän sanaa!  Mikä tämä juttu oikein on?

Selvisi, että seitsämän "sanaa"  tarkoittavat niitä kertoja, jolloin Jeesus puhui ristiltä.  Ollessaan naulittuna ristille kuuden tunnin ajan, Hän puhui seitsemän kertaa.  Kristityt ovat vuosisatojen ajan keskittyneet ajattelemaan Kristuksen viimeisiä sanoja Hiljaisen viikon tai paaston aikana.  Kaikki paitsi minä, joka kuulin tästä kokonaisuudesta ensimmäisen kerran tänä vuonna!  



Jos olisin tiennyt tästä aiemmin, olisin ehtinyt keskittyä lukemaan ja mietiskelemään Jeesuksen sanoja omissa hartaushetkissäni Pääsiäisen aikaan.  Olisin ehkä ehtinyt postittaa Jeesuksen viimeisten sanojen herättämiä ajatuksia tännekin.  

Nämä sanat eivät ole vain sidottuja Pääsiäisen aikaan.  Siispä ajatuksiani Jeesuksen viimeisistä sanoista, lausuttuja repivässä tuskassa ja kärsimyksessä, kuolevan miehen suusta.  




Jeesuksen kuoleman fyysisyyttä on vaikea käsittää pelkästään Raamatun sivuilta. Vaikka siellä kerrotaan mitä  kohtelua Hän sai osakseen Pitkänperjantain aikana, ei viimeisten hetkien kipuja ristillä ole kuvailtu evankeliumeissa yksityiskohtaisesti.   


Ristiinnaulittu roikkuu ristillä käsiin iskettyjen naulojen varassa.  Tämä asento painaa keuhkoja ja palleaa niin, että uhri pystyy vetämään henkeä sisään, mutta on kykenemätön puhaltamaan sitä ulos ilman, että nostaa itseään jalkojen avulla ylöspäin.   Ristiinnaulittu pidättää henkeään niin kauan kunnes keuhkojen räjähtävä kipu saa unohtamaan naulojen lävistämien jalkojen kivun ja saa työnnettyä itseään ylös jalkojensa varaan puhaltamaan ilman keuhkoistaan.  

Jeesuksella oli voimaa nostaa itseään ylöspäin kuuden tunnin ajan.  Seitsemän kertaa hän jaksoi puhua, ennenkuin Hän tukehtui.  Näillä kerroilla evankeliumit ovat kirjoittaneet ylös seitsemän sanaa ristiltä.  

Visual Bible International:  The Gospel of Matthew

1.  Katsoessaan roomalaisten sotilaiden jakavan vaatteitaan, Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät."  Jos joskus mietin, miten suuresti joku on minua loukannut tai miten suuren vääryyden olen kokenut, ei tarvita kuin nämä sanat.  Minäkin voin antaa anteeksi.   

2.  Hän pyytää juotavaa: "Minun on jano."  Ei ole väärin tuoda esiin omia tarpeita.  

3.  Oikealla puolellaan olevalle ryövärille Jeesus sanoo:  "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä sinä olet minun kanssani paratiisissa."    Koskaan ei ole liian myöhäistä.  Kukaan ei ole liian suuri syntinen.  

4.  Katsoessaan kärsivää äitään Jeesus sanoo: "Nainen, katso, poikasi!"  ja  Johannekselle: "Katso, äitisi!".  Suurien henkilökohtaisten tuskien keskellä voimme pitää huolta toisistamme, erityisesti omista vanhemmistamme.  

5.  Psalmin sanoin "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?"  Pimeys voi tuntua ylitsepääsemättömältä.  

6.  "Se on täytetty!"  Viaton, virheetön uhri kuolee syyllisten edestä - tyydyttäen Jumalan oikeudenmukaisuuden vaatimuksen täydellisesti.  Ei tarvita mitään muuta.  Kaikki on tehty, velka on maksettu.  

7.  "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni." Ne, joiden Isä on Jumala, ei tarvitse pelätä mitään...ei edes kuolemaa.  


Jos laitat hakusanoiksi Jeesuksen seitsemän sanaa ristillä tai seven words of Jesus from the cross, löydät useita ajatuksia herättäviä kysymyksiä, opetuskokonaisuuksia ja pohdintoja.  

Ja jos haluat kokea evankeliumin tapahtumat elävän kuvan avulla, suosittelen Visual Bible International:n Matteuksen evankeliumia.  Järisyttävä kokemus.  

Kiitos Jeesus.  

Palvonnan kohteena

Ensin ajattelin jättää välistä koko Palmusunnuntain blogipostauksen.  Onko minulla siitä jotain lukemisen arvoista ajatusta, tuoretta näkökulmaa, mielenkiintoista mielipidettä, tästä tutusta kertomuksesta?

Wihelm Morgner 'Entry of Christ into Jerusalem'

Kun luin läpi Palmusunnuntain tapahtumia tänään, mieleeni jäi kuitenkin eräs ajatus.  Koska jäsentelen usein ajatuksiani kirjoittamalla, jaan sen täällä teillekin.  Palmusunnuntain tapahtumat löytyvät jokaisesta Uuden Testamentin evankeliumista:  Matteus 21:1-11, Markus 11: 1-10, Luukas 19: 28-40, Johannes 12:12-19.

Jeesuksen tuloa Jerusalemiin juhlisti väkijoukon äänekäs ja näkyvä palvonta:

• Kansanjoukot huusivat Jeesuksen olevan Pelastaja, "Hoosianna Daavidin Pojalle!  Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!  Hoosianna korkeuksissa!", suurin osa heistä levitti vaatteensa tielle, toiset katkoivat puista oksia levittääkseen ne tielle ja koko Jerusalemin kaupunki joutui kuohuksiin.  (Matteus)
• Monet levittivät vaateitaan tielle, toiset taas lehviä, ihmiset kulkivat Jeesuksen edellä ja jäljessä huutaen "Hoosianna, Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!" (Markus).
• Ihmiset levittivät vaatteitaan tielle Jeesuksen kulkiessa, opetuslapset ylistivät iloiten Jumalaa ja huusivat: "Siunattu olkoon hän joka tulee, Kuningas Herran nimessä.  Rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!".  Fariseukset yrittivät saada Jeesuksen hiljentämään opetuslapsensa, mutta Jeesus vastasi: "...Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat." (Luukas). 
• Ihmiset saivat kuulla, että Jeesus oli tulossa, lähtivät häntä vastaan palmunoksineen ja huusivat "Hoosianna!  Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä, Israelin kuningas!".  Kansanjoukko todisti hänestä, että hän oli herättänyt Lasaruksen kuolleista ja fariseukset murisivat: "Katsokaa, koko maailma juoksee hänen perässään." (Johannes).  

Palmusunnuntaina kansanjoukot juhlivat, hurrasivat, palvoivat Jeesusta, juoksivat hänen perässään heitelleen vaatteitaan yltään.

Viisi päivää myöhemmin sama kansanjoukko on kokoontunut maaherra Pilateksen palatsiin ja ylipappien ja vanhimpien yllyttämänä huutavat "Ristiinnaulittakoon!".

Miten haihtuvaa on hurmio, savuna katoaa suosio.  Viime viikolla palvotaan, tällä viikolla tapetaan.

Väkijoukkojen mieltymykset ja mielipiteet muuttuvat nopeasti.  

Siitä huolimatta moni elää muiden ihmisten hyväksyntää janoten.  Muiden ihmisten mielipiteistä ja ajatuksista etsitään omaa arvoa ja identiteettiä.  Kun elät toisten ihmisten mielipiteiden orjana, koko identiteettisi on rakennettu hataralle perustukselle.  Jos heillä on positiivista sanottavaa, lentelet pilvissä.  Jos he kritisoivat sinua, murskaannut.  Sinusta tulee sitä, mitä toiset ihmiset sinusta ajattelevat.  Jos kiireistä ihmistä arvostetaan, olet kiireinen.  Jos rikkaudet ovat vapauden merkki, alat hankkimaan rahaa.  Jos tärkeiden ihmisten tunteminen tuo statusta, alat laajentamaan verkostoasti ja kiipeämään korkeammalle.  Jos aktiivisuutta seurakunnassa ihaillaan, hyörit siellä ja täällä palvelemassa.  Väliä on vain sillä, mitä maailmasi sinusta ajattelee.  

Ihmisten hyväksynnästä riippuvuutta kutsutaan Raamatussa ihmispeloksi.  Raamattu on täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka hakivat hyväksyntää toisilta, ihmisiltä.

Jeesus oli toista maata.  Hän tiesi olevansa Isän hyväksymä.  Kun kyyhkysen muodossa lepatellut Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen Jordan-joessa, Jeesus kuuli ehdottoman hyväksynnän sanat:  "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt."  Jeesus ei pelännyt ihmisiä, ei muuttanut sanomaansa yleisön mukaan, ei käyttänyt aikaansa miettien mitä muut hänestä ajattelevat, ei pelännyt vastustusta eikä kritiikkiä.  Jeesus tiesi olevansa Isän hyväksymä, rakas Poika. Hän oli vapaa elämään ja tekemään sitä, minkä oli Jumalalta tehtäväksi saanut.

Tämän täydellisen hyväksynnän ja rakkauden saaminen Taivaallisen Isän puolelta oli varmasti kantava voima hiljaisen viikon tapahtumissa Jeesuksen elämässä.  Jeesus ei Palmusunnuntaina hurmaantunut ihmisten ihailusta ja palvonnasta eikä alkanut havittelemaan itselleen asemaa ja arvoa.  Hän ei myöskään murskaantunut kansanjoukon väkivaltaisesta vihasta ja tuomionhuudoista Pitkäperjantain tapahtumissa.

Jeesuksen epätoivon hetki tuli myöhemmin ristillä, pimeyden ahdistama "Eeli, Eeli, lema sabaktani?" juuri ennen hänen kuolemaansa.  Kavallus, hylkäys, kuolemaantuomio ihmisten osalta ei ollut mitään sen rinnalla, kun Isä käänsi kasvonsa pois Golgatan keskimmäiseltä ristiltä.

Meillä on kuitenkin usko ja luottamus siihen, että Isä ei koskaan hylkää meitä.  Me voimme Kristuksessa luottaa täydellisesti siihen, että meidät on hyväksytty ja armahdettu kokonaisuudessamme.  "Mitä toiset ajattelevat?"  voi korvaantua tiedolla

"Hänet, joka ei synnistä tiennyt, Jumala teki meidän tähtemme synniksi, jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi."  (2 Kor 5:21)  

Jumalan hyväksymä, Jumalan armahtama, Jumalan rakastama.

Meidän ei tarvitse hakea ihmisiltä kunniaa ja ihailua, ei perustaa tunteitamme ja onneamme muiden mielipiteiden varaan.  Kansansuosion juoksuhiekka vaihtuu kestäväksi Kristuskallioksi.  Tältä perustalta voimme kulkea myös raskaiden hetkien, tuomioiden ja hylkäämisien läpi menettämättä toivoamme, menettämättä arvoamme.  Isän rakkauteen luottaen voimme suorittaa Häneltä saadun tehtävän janoamatta kiitosta ja kannustusta ihmisiltä, joiden suosionkohteet ja mielipiteet vaihtuvat hetki hetkeltä.