Äiti, tule meille hoitoon!

En muista tarkkaan, kuinka vanha olin kun puhuimme siitä, äidin kanssa, mutta olen kai aina ajatellut, että omien vanhojen vanhempien hoitaminen olisi minusta ihan normaali asia.

Äiti sanoi, että menee vanhainkotiin, ei halua olla taakaksi.

Minulla on (toivon mukaan) vuosikausia aikaa ajatella asiaa.  Mutta sekin päivä tulee, että omat vanhemmat ovat vanhuksia ja voivat tarvita apua päivittäisessä elämisessä.

Miehen vanhemmat ovat jo iäkkäitä.  Anoppi ilmoitti, että haluaa kuolla kodissaan, jonka he itse rakensivat ja jossa ovat asuneet 40 vuotta.  He tarvitsevat jo apua päivittäisissä toimissa ja askareissa.  Onko meidän aikamme auttaa?

Asiaa on tietysti vaikea pohtia ja päättää etukäteen, siihen liittyy niin monia variaatioita, eikä vähimpänä muutto toiseen maahan.  Siltikin koen rikkautena sen, että saisimme asua monen sukupolven kera lähekkäin.  Kun lapset näkevät vanhuksia ja ymmärtävät heidän haasteitaan ("Äiti, miksi mummo kävelee rollaattorin kanssa?")  ihmisen elämänkaaren laskukohdasta tulee luonnollinen osa elämää.  Kivut, kolotukset ja sairaudet voivat toteutua minunkin kohdallani joku päivä.  Ymmärrys tuo myötätuntoa.    

Meillä lapset rakastavat oman suvun tarinoiden kuulemista.  Kuuluminen ja kuuleminen kulkevat käsi kädessä.  Kuullessaan oman suvun vanhusten tarinoita, he kokevat kuuluvansa tähän tarinaan.  Lapset oppivat kertomaan näitä tarinoita ominaan "minun setäni... vaarin veli... mummon pikkusisko...".  Suvun ihmisistä tulee osa heidän elämäänsä, heidän tarinaansa.  Tarinoiden kautta ihmiset tulevat tutuksi ja läheiseksi, heistä voi etsiä luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia ja ulkoisia piirteitä, joita itsessäkin näkyy.  Suvun kamppailujen, salaisuuksien, käänteiden kyydissä on minunkin elämäni alkanut.  Miten se tulee jatkumaan?

Isoäiti, äiti, tytär, kolme sukupolvea.

Mikä sen mukavampaa kuin tarinoita olisi kertomassa joku, joka asuu meidän kanssa, oma mummi, oma ukki?

Samalla tavoin kun en näe omien pienten lasten kotihoitoa taakkana, en näkisi vanhustenkaan kotihoitoa taakkana.  Aikaa se vie, tottakai.  Voimia vaatii, sekä henkisiä että fyysisiä.  Kukaan ei takaa täysiä yöunia, rauhallisia aterioita, siistiä kotia.

Yksinkertaisesti näen asian vain niin, että haluan palvella perheenjäseniäni kun he tarvitsevat apua.  Siitä kieltäytyminen vain, koska siitä olisi minulle vaivaa, on vastenmielinen ajatus.  En voisi hyvällä omallatunnolla "nauttia" eristetystä elämästäni, luppoajasta, siisteydestä, rauhasta ja hiljaisuudesta, jos tietäisin, että joku lähelläni kärsii ilman lähimmäistä.

Raamatussa on paikka, jossa puhutaan leskeksi jääneiden auttamisesta.  Ketä siellä pyydetään hoitamaan vanhuksia:

Mutta jos jollakin leskellä on lapsia tai lapsenlapsia, oppikoot nämä ensin hurskaasti hoitamaan omaa perhekuntaansa ja maksamaan, mitä ovat velkaa vanhemmilleen, sillä se on otollista Jumalan edessä... Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.  1 Tim 5:4,8

Paavali puhuu suoraan ja kaunistelematta siitä, miten omien vanhempien ja isovanhempien hoitaminen on heille takaisin maksamista.  En ymmärtänyt vanhempieni uhrauksia ja suurta työtä ennenkuin sain omia lapsia.  Hoitaminen ja kasvattaminen on iso työ.  Olen siitä kiitollinen!

Raamatussani on tämän jakeen kohdalla viittaus Matteuksen evankeliumin kohtaan.

Sillä Jumala on sanonut: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi', ja: 'Joka kiroaa isäänsä tai äitiänsä, sen pitää kuolemalla kuoleman'.  Mutta te sanotte: Joka sanoo isälleen tai äidilleen: 'Se, minkä sinä olisit ollut minulta saapa, on annettu uhrilahjaksi', sen ei tarvitse kunnioittaa isäänsä eikä äitiänsä. (15:4,5)

Omista vanhuksista huolehtiminen on heidän kunnioittamistaan.  Vanhusten hoitaminen on myös uskon asia. Paavali muistuttaa, että joka ei huolehdi perheenjäsenistään on uskonkieltäjä ja pahempi kuin uskottomat ihmiset.  Niinhän se on jokaisen asian kanssa, että teoistaan ihminen tunnetaan.  Onko minulla uskoa siihen, että jos Jumala sanoo, että omien vanhempien hoitaminen on lasten velvollisuus ja Jumalalle mieluista, niin se koskee myös minua, miestäni, meidän perhettämme?  Voihan sitä puhua suunsa kuivaksi siitä, miten meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme ja huolehtia heikoimmista, mutta näkyykö tämä opetus omassa elämässä kun oman suvun lähimmät ja heikoimmat tarvitsevat apua?  

Tottakai on mahdollista, että perheemme vanhukset elävät omatoimisesti ja hyvinvoiden ilman meidän apuamme.  Ja voihan se olla, että vanhainkoti on jollekin rakas ja paras paikka.  Enkä voi edes etukäteen tietää omien voimieni rajoja...ehkä muistisairaan, karkailevan vanhuksen on turvallisempaa olla ympärivuorokautisessa valvonnassa.

Ajan koittaessa olen silti valmis vastaamaan "Kyllä!"  Ajatus siitä, että voisimme asua lähellä vanhempiani joku päivä, on minulle tosi mukava.  Ja jos he tarvitsevat apua, meitä olisi jo aika iso joukko apua antamassa.

(äiti, miltä kuulostaa? :)


Ajatuksia aiheesta herätti Hesarin artikkeli Tyttärensä luona asuva 89-vuotias: "En haluaisi olla vaivaksi"


Kuvat: Free Digital Photos/Ambro