Pieniä asioita

Pieni käsi silittää poskea.  "Ihana äiti!" huokaa taapero.  Äidin sydämeni sulaa.  Tällaiset hetket ovat niitä äitiyden helmiä.

Niitä pieniä helmiä, joiden säihke ei oikein riitä toisenlaisiin hetkiin.

Tunteet purkautuvat, huudetaan, kiukutellaan, murjotetaan, kulmat kurtussa, käsivarret tiukasti ristissä.  Ei ihme, että lapsetkin tämän osaavat.  

Välillä tunteet myllää.  Mylläys on usein vain päänsisäistä.  Pienestäkin asiasta voi alkaa ajatusten syöksykierre, kun se kasautuu lukemattomien muiden pienten asioiden päälle.  Kamelin selkä jne. Yhtäkkiä en enää kestäkään pyykkikasaa ja lattioiden päivittäistä imurointia ja alituisen täyttä tiskipöytää.

Joskus myllätään ääneen, kuten muutama päivä sitten kun kerroin lapsille, että nyt en enää jaksa.  Olen ihan kypsä tähän äitinä olemiseen ja teidän tuollaiseen käytökseen ja se loppuu nyt.  Jälkeenpäin ajatellen täysin epäoikeudenmukaista itkettää omia lapsia tällaisilla tunteenpurkauksilla, varsinkin kun tiedän ja tiesin, että en ole lähdössä mihinkään eikä mikään tässä ole loppumassa.  Mutta siinä tilanteessa ihan mikä muu elämä vain tuntui houkuttelevammalta.

"Pitäisi olla kunnianhimoa, tavoitteita", kerron miehelleni.

"Etsin kerran Raamatusta sanaa kunnianhimo." mies juttelee rauhallisesti.  "Paavali puhui kunnianhimoisista tavoitteistaan esimerkiksi siinä, että hän on julistamatta evankeliumia siellä, missä Kristuksen nimi on jo mainittu.  Tavoitteena oli löytää saavuttamattomia paikkakuntia."

Hiljennyn miettimään.  Kuinka keppoisilta omat tavoitteet näyttävätkään Jumalan vaa'assa.

"Mutta kun saavuttaisi jotain hienoa!" jatkan, mutta enemmänkin itselleni.

Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotain, tyypillisesti jotain mikä vaatii päättäväisyytta ja kovaa työtä. Kunnianhimon voi käsittää myös haluna ja päättäväisyytenä saavuttaa menestystä.  Ja nämä kotona odottavat pienet asiat eivät näytä olevan niitä kuuluisia astinlautoja menestyksekkääseen elämään.

Raamatussa sana kunnianhimo (eng. ambition) esiintyy usein negatiivisessa valossa.  Kunnianhimoinen ihminen haalii itselleen.  Mutta onhan siellä tavoitteitakin annettu, hyviä tavoitteita.  Minkälaisissa asioissa minulla pitäisi olla kunnianhimoa?  Millaisten asioiden eteen pitäisi nähdä vaivaa?

Kehoitamme teitä...katsomaan kunniaksenne, että elätte hiljaisuudessa ja toimitatte omia tehtäviänne ja teette työtä käsillänne, niinkuin olemme teitä käskeneet, että vaelluksessanne olisitte säädylliset ulkopuolella olevia kohtaan ettekä olisi kenellekään avun tarpeessa.  1 Tess 4:11-12.  

Tehkää minun iloni täydelliseksi siten...ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toisia parempana kuin itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta.  Fil 2:2-4.  

Sentähden me, olimmepa kotona tai olimmepa poissa, ahkeroitsemme olla hänelle mieliksi. 2 Kor 5:9. 

Käytänkö aikaa, näenkö vaivaa saavuttakseni näitä tavoitteita?

Vaikka kunnianhimo silmissä kiiluen en tavoittelisikaan isompaa taloa tai kalliimpaa autoa tai merkkitavaraa tai ylennyksiä, voi tämä halu olla jotain enemmän kuin muut salakavalasti saada jalansijaa sisimmässäni.  Meidät on ohjelmoitu palvomaan; jokin tai joku aina on sydämessämme ensimmäisellä sijalla.  Epäjumalan paikalle pyrkii myös näennäisesti hyvät asiat.

Nuoresta asti olen halunnut elää Kristukselle, mottopaikkani 2 Kor 5:14-15 mukaan.  "Mitä vain", ajattelin, "Minne vain." Vaikka mielessä jäytää epäilys, että en ole tarpeeksi hengellinen, niin kuin ne todelliset uskon sankarit ja hengelliset jättiläiset, halua on tehdä suuria tekoja Jumalalle.

Ajatus, että joutuisin urautumaan sunnuntain jumalanpalvelusten kuuntelijaksi ja arkipäivän rukouskokouksien penkinkuluttajaksi ahdisti kuin pakkopaita.  Että kävisin istumassa ja kuuntelemassa Jumalan sanaa, mutta ikinä en saisi käyttää elämääni Jumalan palvelemiseen?

Sain varmuuden Jumalalta, että Hän ei ole unohtanut minua.  Se muutti elämäni.

Tässä minä nyt olen.  Tässä me nyt olemme.  Seuranneet Jumalan kutsua, tarjonneet elämämme Hänen käyttöönsä.  Tarpeet ovat valtavia, vastuu painaa.

Minulla on neljä lasta.  Yhtäkkiä minun elämäntehtäväni tuntuu liian pieneltä.  Siis oikeastiko on tärkeää tämä vaippojen vaihto, alituinen ruokkiminen, samojen huoneiden siivous, loputon pyykkikasa, samojen asioiden opettaminen, kuskaaminen ja kiukkuisten tunteenpurkausten ymmärtäminen?

Missä odottavat suuret teot; teot, jotka julistavat Jumalan kunniaa, teot, jotka ovat ihmeitä?

Ne teot, joita minä halusin tehdä.  

Sillä onhan kunnianhimoni sitä hyvää kunnianhimoa: haluan tehdä asioita, jotka ovat Jumalalle mieliksi, motiivinani on tehdä Häntä tunnetuksi, tuoda Hänelle kunniaa.

Tällaisia ajatuksia miettiessäni lainasin kirjastosta lapsille kirjan.

Helen Kellerin elämänkerran.

Helen Keller oli aikansa pienoinen kuuluisuus, jonka maine tunnetaan tänäkin päivänä ympäri maailmaa.

Terveenä syntynyt Helen sairastui alle kaksivuotiaana "aivokuumeeseen" ja sairauden johdosta menetti näkönsä ja kuulonsa.  Älykäs Helen kärsi suunnattomasti ensimmäisinä vuosinaan turhautumisesta, kun hän tajusi, että muut ihmiset kommunikoivat liikuttamalla huuliaan ja tuottamalla ääntä, mutta hän itse ei siihen kyennyt.  Helen ei osannut tuoda ajatuksiaan julki kuin muutamien kymmenten viitomien avulla, joita hänen äitinsä parhaiten ymmärsi.  Vanhemmat antoivat hänen tehdä mitä hän tahtoi ja Helenistä kasvoi omapäinen ja huonotapainen lapsi, jonka päivittäiset raivonpuuskat ja väkivaltaisuus pelottivat hänen perhettään.

Helenin vanhemmat olivat kuulleet koulusta, jossa opetetaan sokeita lapsia.  He pyysivät koulua lähettämään heille opettajan.  Maaliskuussa 1887 20-vuotias Anne Mansfield Sullivan saapui Kellerien kotiin.

Myöhemmin Helen kuvailee Annien saapumista elämänsä tärkeimmäksi päiväksi ja hänen sielunsa syntymäpäiväksi.  Nuori Annie aloitti vaikean tehtävänsä.  Hänen itsepäisyytensä ja vahva tahtonsa varmasti auttoivat hänet ensimmäisten haastavien kuukausien yli, jolloin 6-vuotias Helen potki, löi, nipisti ja löi häneltä hampaan suusta.  Annielta meni viikkoja, ennenkuin hän voitti Helenin luottamuksen ja sai vihdoin opettaa hänet tottelemaan ja käyttäytymään hyvin.

"Tottelevaisuus on portti, jonka kautta tieto ja rakkaus astuvat lapsen mieleen." Annie kirjoitti.  Hän ymmärsi, että ennenkuin Helen oppisi hillitsemään vahvan luontonsa ja tunteenpurkauksensa, hän ei pystyisi opettamaan häntä.  

Läpimurto tapahtui myöhemmin keväällä.  Helen oli oppinut, että hän ei saisi tahtoaan läpi Annien kanssa.  Häntä kiinnosti suunnattomasti viittomat, joita Annie jatkuvasti viittoi Helenin käteen.  Koska Annie viittoi vain, jos Helen käyttäytyi kauniisti, Helen oppi itsehillinnän jalon taidon. Mutta Helen ei näyttänyt ymmärtävän yhteyttä esineiden ja viitottujen sanojen välillä.

Huhtikuun 5. päivä 1887 Annie vei Helenin leikkimään vesipumpun luo.  Kun viileä vesi valui Helenin mukiin ja käsille, Annie viittoi jatkuvasti sanaa V-E-S-I hänen käteensä.  Yhtäkkiä Helen jähmettyi paikoilleen.  Annie näki hänen kasvojensa kirkastuvan.  V-E-S-I, V-E-S-I hän viittoi uudelleen ja uudelleen Helenin käteen.  Silmänräpäyksessä Helen ymmärsi, että jokaisella asialla oli nimi.  Tämä kylmä ja märkä, joka valui hänen käsilleen oli vettä.  Jokaisella esineellä, jonka hän tiesi, oli nimi ja nyt hänellä oli vihdoin tapa kuvailla näitä esineitä.

Helen sai mahdollisuuden murtautua pimeästä ja hiljaisesta maailmastaan yhteyteen muiden ihmisten kanssa.

Iltaan mennessä Helen oli oppinut 30 viittomaa ja siitä lähtien hän opiskeli ahkerasti Annien opettaessa häntä jatkuvasti.  He viettivät kesän ulkona luontoa tutkien ja syksyyn mennessä Helen oli oppinut 625 sanaa.

Helen ja Annie

Tämä oli vasta alkua.  Helen oli älykäs ja määrätietoinen ja mikään ei estänyt häntä oppimasta.  Helenin saavutuksista kirjoitettiin lehdissä, hän sai vierailla sen ajan tärkeiden ihmisten luona ja kun hän vihdoin pääsi yliopistoon ja valmistui sieltä erinomaisin arvosanoin, hän oli aikansa parhaiten koulutettu kuuro-sokea oppilas.

Helen Keller on usein ollut kovan työn, päättäväisyyden ja määrätietoisuuden esikuva.  Hänen optimistinen elämänasenteensa ja vilkas, hurmaava luonteensa tekivät hänestä pidetyn hahmon.  Hänen saavutuksensa kuuro-sokeiden oikeuksien puolestapuhujana ovat vertaansa vailla.  Tänäkin päivänä hänen ajatuksiaan ja sanontojaan lainataan:  "The only thing worse than being blind is having sight but no vision." ja "Alone we can do so little; together we can do so much."

Vaikka Helen on äärettömän inspiroiva ja liikuttava henkilö, olen kirjaa lukiessa kiinnittänyt huomiotani Annie Sullivaniin, Helenin opettajaan.

Millainen henkilö ottaa elämäntehtäväkseen kiukkuisen ja itsepäisen kuuro-sokean lapsen opettamisen?  Millainen henkilö jää vaikeaan, jopa mahdottomalta tuntuvaan työtehtävään, jossa hänen apuaan ja neuvojaan ei arvosteta ja jossa häntä lyödään, potkitaan ja nipistellään?  Millainen henkilö sitoutuu elämään vammaisen tytön kanssa yöt ja päivät?  Millainen henkilö päättää opettaa yhdelle lapselle viittomilla kaiken sen tiedon, mitä koulutukseen sisältyy, esikoulusta yliopistoon saakka?

Helen Kellerin opettaja Annie Sullivan.

Aikana, jolloin kuuro-sokeille usein lyötiin hullun leima otsaan ja heidät hylättiin oman maailmansa vangiksi, Annie otti tehtäväkseen opettaa tätä pientä tyttöä.

Annie, jonka elämän ensimmäiset vuodet olivat hyvin onnelliset, mutta joka kärsi myöhemmin silmäsairaana, orpona, hylättyä ja pilkattuna köyhäintalossa.  14-vuotiaana hän pääsi vihdoin sokeiden kouluun.  Annie ei osannut lukea, ei kirjoittaa, ei pujottaa lankaa neulansilmään, mutta hän oli päättäväinen, älykäs ja määrätietoinen aivan niinkuin Helenkin.  Vaikka osa opettajista oli valmis poistamaan tämän teräväkielisen ja äkkipikaisen tytön koulusta, hän lopulta valmistui luokkansa parhaana oppilaana.

Valmistumispäivänä Annie, luokkansa priimus, oli valittu pitämään puhe.  Hän lopettaa puheensa kehoitukseen:

"Velvollisuus sitoo meitä astumaan aktiiviseen elämään.  Menkäämme iloisesti, toiveikkaasti ja innokkaasti, ja asettukaamme etsimään meidän omaa erityistä osaamme.  Kun me löydämme sen, halukkaasti ja uskollisesti tekemään sen; sillä jokainen ylitetty este, jokainen saavutettu menestys tuo ihmisen lähemmäksi Jumalaa..."

Anne M. Sullivan, 1.6. 1886. 

Löysikö Annie elämäntehtävänsä Helen Kellerin opettajana?  Löysikö hän oman erityisen osansa tässä roolissa?  Annie pysyi Helenin rinnalla kuolemaansa saakka.  Uskon, että hän noudatti omia ohjeitaan ja teki halukkaasti ja uskollisesti kaikkensa, että Helen sai menestyä.

Paavali sanoo, että ihmisten suosiota tavoittelevat eivät voi olla Kristuksen palvelijoita.  Tulee hetki, jolloin pitää valita: haluanko miellyttää ihmisiä vai haluanko miellyttää Jumalaa.  Paavali tiesi, että Jumala testaa sydämemme asenteen.  Keneltä minä haen hyväksytää?  Jeesus moitti ihmisiä siitä, että he ottavat vastaan kunniaa toisilta ihmisiltä, eivätkä etsi Jumalalta tulevaa kunniaa.  Hän väitti, että ne, jotka ovat toisten palvelijoita, ovat itse asiassa suurimpia.

Kaikkea tätä sulattelen, kun elämän pienuus tuntuu kahlitsevan.

Muistan kertomuksen pojasta, joka sai jakaa vaatimattomat eväänsä Jeesuksen kanssa.  Jeesus otti nämä leivät ja kalat, siunasi ja mursi ja tuhannet ihmiset saivat syödä itsensä kylläisiksi.  Ruokaa jäi ylikin, monta korillista.

Opetuslasten asenne oli kyyninen: "Täällä on poikanen, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa, mutta mitä ne ovat näin monelle?"

Niin, mitä ovat minun pienet tekoni, kun tarpeet ovat niin valtavia?

Eivät mitään, eivät oikeastaan yhtään mitään... ellen anna niitä Jeesukselle.  Vain Jeesuksen käsissä muuttuvat vaatimattomat eväät tuhansille ruoaksi.  Jeesus siunaa, murtaa ja jakaa niin, että kaikille tarvitsiville riittää yllinkyllin.

Se on ihme.

Ehkä minä jätän tyynesti ne ihmetekojen tekemiset Jeesukselle.  Minä olen se, joka paistaa leipää ja kalaa ja sujauttaa ne lapsensa laukkuun.  "Muista jakaa!" ja suukko otsalle.  Pienet jalat juoksevat Jeesuksen perään.

*** *** ***

What does Bible say about ambition?

Kunnianhimon selitys Wikipediasta

Jeesuksen ihme "Viisi leipää ja kaksi kalaa" on ainoa ihme, joka löytyy jokaisesta evankeliumista.

Kuva: FreeDigitalPhotos.net by lkunl

Ei väliä onko tyttö vai poika, kunhan vaan on terve…?

Free Digital Photos

Esikoista odottaessa toivoin todella kovasti tyttöä.  Vitsailin, että jos saamme pojan, palautan paketin.   Kun reilun tunnin ponnistamisen jälkeen vauvamme näki vihdoin päivänvalon,  olin ensimmäinen, joka näki vastasyntyneen sukupuolen.  Siellä makasi jalkojeni välissä sinertävä, limainen, uusi ihmiselämä.  Olin tottakai aivan onnessani kun saimme tytön, täydellisen pikku-prinsessan. 

Meillä on nyt kaksi tyttöä ja poika.  Ensi vuoden puolella perheeseemme syntyy neljäs lapsi, eikä vielä tietoa kumpi on tulossa.  Koska (vaikka) meillä on jo molempia sukupuolia, en osaa oikein edes toivoa tyttöä tai poikaa.  On vain aivan ihanaa saada vaavi. 

Suomi on kai jo ohi sellaisista suvunjatkotoiveista, että poika se pitää olla ennenkuin on hyvä.  Maailmassahan on vielä useita maita ja kulttuureita, joissa poikalasta toivotaan ja arvostetaan enemmän kuin tyttöjä.  Tytön syntymää voivotellaan ja ajatellaan, että sitten ensi kerralla käy paremmin.  Pojan synnyttäneet nuoret äidit voivat huokaista helpotuksesta ja saavat arvostusta muulta suvulta; se sai tehtyä pojan.  Perheen maine on turvattu, suvun nimi saa jatkoa,  vanhemmilla on ikäännyttyään hoitaja taattuna miniän hahmossa.

Ennen kuin julistaudumme olevamme sivistyneempiä ja edistyksellisempiä kuin nämä poikaperillisestä riippuvaisia olevat primitiivikulttuurit, haluan kiinnittää huomion tuohon otsikossa olevan lauseen toiseen osaan.  ”Kunhan vaan on terve...”.  Terve, normaali lapsi, sitä me toivomme. 

Toivomme, vai vaadimme? 

Tiesithän, että Suomessa saa abortin syntymättömän lapsen ollessa vammainen raskausviikoille 24 asti?  Siinä vaiheessa vauva on jo täysin kehittynyt (keuhkoja lukuunottamatta)  ja odottava äiti on tuntenut vauvan liikkeet jo monen viikon ajan. 

Yhdysvalloissa eräs pariskunta haastoi lääkärinsä oikeuteen, koska heidän tyttärensä oli kehitysvammainen.  He sanoivat, että olisivat tehneet abortin, jos he olisivat tienneet Downin syndroomasta.  Kuulemma vammaisesta lapsesta huolehtiminen on taloudellisesti kohtuuton taakka, jonka he olisivat halunneet välttää.   Tytär oli jo nelivuotias ja he kuulemma rakastivat häntä kovasti, mutta he kokivat tulleensa lääkärin virheen vuoksi tilanteeseen, jossa eivät halunneet olla: vammaisen lapsen vanhempina. 

Emme ole koskaan tienneet mikä meitä odottaa, koska emme halunneet sikiöseulontoja yhdessäkään raskaudessa.  Meillä ei ole mitään perinnöllisiä sairauksia, joiden perusteella pitäisi varautua sairaaseen vauvaan.  Todellisuudessa mikään testi ja seulonta ei ole 100% tarkka.  Olen myös törmännyt (harvinaiseen) tapaukseen, jossa odottava äiti menetti seulontaneulan aiheuttaman infektion vuoksi sekä vauvan että mahdollisuuden koskaan saada enää lapsia.  Itse seulontakaan ei siis ole riskitöntä.  Ja entä jos vauva vammautuu synnytyksessä tai myöhemmin lapsuudessa...?  Rajoja on mahdotonta vetää. 

Vaikka olen alusta alkaen ollut valmis vastaanottamaan ihan millaisen vauvan Jumala haluaakaan meille lähettää, olen tottakai toivonut aina terveitä lapsia.  Erään lapsemme olessa vastasyntynyt meillä oli epäilys vakavasta sairaudesta.  Voi miten ne muutamat päivät ennen varmistavia testejä olivatkaan vaikeita.  Itkin ja kävin vaihtokauppaa Jumalan kanssa.  ’Teen elämässäni mitä vaan, annan sen sinun käyttöösi, jos lapsemme vain on terve...’ Olin valmis kärsimään mielummin itse, jotta pienokaisemme saisi mahdollisuuden terveyteen ja normaaliin elämään.    

Lapsemme todettiin ihan terveeksi ja kyllä helpotus oli suuri.  Kyllä sitä vanhempana aina toivoo lapselleen parasta.  Vaikka kuka meistä tietää sen "parhaan", ihan oikeasti? 

Olen Jumalan armosta saanut kasvaa ja oppia paljon tässä vuosien varrella. Tulevan lapsemme täydellinen terveys ei ole minulle se kaikkein tärkein asia.  Haluan, että Jumalan hyvä tahto ja suunnitelma jokaisen ihmisen elämässä saa olla täysin Hänen päätettävissään.  Tärkein asia on se, että elämäni tuo kunniaa Jumalalle.  Että asenteeni voisi olla ’Mitä vain, Jumala, tapahtukoon Sinun tahtosi’. Jos Hänen suunnitelmissaan on lapsemme tietynlainen sairaus tai vammaisuus, haluan olla valmis astumaan siihen mukaan.  En nimittäin voi uskoa, että vauvan vammaisuus tai sairaus on vahinko tai yllätys Kaikkivaltiaalle.  ”Oh-hoh, mites täältä nyt tälläinen virhetapaus pääsikään tulemaan...?”.  Ei, uskon, että jokainen lapsi on ”tehty ylen ihmeellisesti” ja ”taidollisesti” (Psalmista 139). Jumala ei tee virheitä.  Hänelle ei satu onnettomuuksia kun Hän luo ja valmistaa uutta elämää äidin kohdussa.  Jokainen lapsi on luotu täydellisesti ja hyvin ja Hänen tarkoituksiaan varten.  Saakoon Jumalan suunnitelmat mennä eteenpäin meidän elämämme kautta! 

Olen lukenut erästä blogia, No Greater Joy Mom, parisen vuotta.  Tämä kolmen lapsen äiti heräsi huomaamaan, miten julmasti monet maat kohtelevat orpoja vammaisia lapsia.  Pienet vauvat jätetään jo synnytyssairaalaan tai hylätään lastenkotiin ankeisiin oloihin loppuelämäkseen, vain sen tähden, että he eivät ole maailman silmissä "täydellisiä" tai "normaaleja".  Hän päätti tehdä jotain ja on adoptoinut jo neljä lasta muista maista.  Kahden muun lapsen adoptio-projekti on loppusuoralla.  Hän on kertonut blogissaan, että ainakin kaksi näistä lapsista tulee todennäköisesti asumaan heidän kanssaan loppuelämänsä.  Se ei haittaa tätä pariskuntaa ollenkaan.  He ovat nähneet millaisen eron rakastava perhe saa aikaan ”toivottoman”  lapsen elämässä, ja ovat ottaneet elämäntehtäväkseen tarjota rakkautta ja perheen niin monelle lapselle kuin Jumala näkee heille hyväksi antaa.   Kun he kirjoittavat siitä ilosta ja rakkaudesta, joka heidän elämäänsä on saapunut näiden ”ei-täydellisten” lasten muodossa, se koskettaa minuakin.  Heidän oma elämänsä on muuttunut täydellisesti, mutta parempaan suuntaan.  Jokainen lapsi on todellakin Jumalan luoma, täydellinen, ihana, rakastettava ja elämän ansaitseva.

Jokainen lapsi on lahja.  Jokainen lapsi on ihme.  Haluan olla iloiten vastaanottamassa sen pienen ihmeen, jonka Jumala meille hyvyydessään haluaa antaa.