Pieniä asioita

Pieni käsi silittää poskea.  "Ihana äiti!" huokaa taapero.  Äidin sydämeni sulaa.  Tällaiset hetket ovat niitä äitiyden helmiä.

Niitä pieniä helmiä, joiden säihke ei oikein riitä toisenlaisiin hetkiin.

Tunteet purkautuvat, huudetaan, kiukutellaan, murjotetaan, kulmat kurtussa, käsivarret tiukasti ristissä.  Ei ihme, että lapsetkin tämän osaavat.  

Välillä tunteet myllää.  Mylläys on usein vain päänsisäistä.  Pienestäkin asiasta voi alkaa ajatusten syöksykierre, kun se kasautuu lukemattomien muiden pienten asioiden päälle.  Kamelin selkä jne. Yhtäkkiä en enää kestäkään pyykkikasaa ja lattioiden päivittäistä imurointia ja alituisen täyttä tiskipöytää.

Joskus myllätään ääneen, kuten muutama päivä sitten kun kerroin lapsille, että nyt en enää jaksa.  Olen ihan kypsä tähän äitinä olemiseen ja teidän tuollaiseen käytökseen ja se loppuu nyt.  Jälkeenpäin ajatellen täysin epäoikeudenmukaista itkettää omia lapsia tällaisilla tunteenpurkauksilla, varsinkin kun tiedän ja tiesin, että en ole lähdössä mihinkään eikä mikään tässä ole loppumassa.  Mutta siinä tilanteessa ihan mikä muu elämä vain tuntui houkuttelevammalta.

"Pitäisi olla kunnianhimoa, tavoitteita", kerron miehelleni.

"Etsin kerran Raamatusta sanaa kunnianhimo." mies juttelee rauhallisesti.  "Paavali puhui kunnianhimoisista tavoitteistaan esimerkiksi siinä, että hän on julistamatta evankeliumia siellä, missä Kristuksen nimi on jo mainittu.  Tavoitteena oli löytää saavuttamattomia paikkakuntia."

Hiljennyn miettimään.  Kuinka keppoisilta omat tavoitteet näyttävätkään Jumalan vaa'assa.

"Mutta kun saavuttaisi jotain hienoa!" jatkan, mutta enemmänkin itselleni.

Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotain, tyypillisesti jotain mikä vaatii päättäväisyytta ja kovaa työtä. Kunnianhimon voi käsittää myös haluna ja päättäväisyytenä saavuttaa menestystä.  Ja nämä kotona odottavat pienet asiat eivät näytä olevan niitä kuuluisia astinlautoja menestyksekkääseen elämään.

Raamatussa sana kunnianhimo (eng. ambition) esiintyy usein negatiivisessa valossa.  Kunnianhimoinen ihminen haalii itselleen.  Mutta onhan siellä tavoitteitakin annettu, hyviä tavoitteita.  Minkälaisissa asioissa minulla pitäisi olla kunnianhimoa?  Millaisten asioiden eteen pitäisi nähdä vaivaa?

Kehoitamme teitä...katsomaan kunniaksenne, että elätte hiljaisuudessa ja toimitatte omia tehtäviänne ja teette työtä käsillänne, niinkuin olemme teitä käskeneet, että vaelluksessanne olisitte säädylliset ulkopuolella olevia kohtaan ettekä olisi kenellekään avun tarpeessa.  1 Tess 4:11-12.  

Tehkää minun iloni täydelliseksi siten...ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toisia parempana kuin itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta.  Fil 2:2-4.  

Sentähden me, olimmepa kotona tai olimmepa poissa, ahkeroitsemme olla hänelle mieliksi. 2 Kor 5:9. 

Käytänkö aikaa, näenkö vaivaa saavuttakseni näitä tavoitteita?

Vaikka kunnianhimo silmissä kiiluen en tavoittelisikaan isompaa taloa tai kalliimpaa autoa tai merkkitavaraa tai ylennyksiä, voi tämä halu olla jotain enemmän kuin muut salakavalasti saada jalansijaa sisimmässäni.  Meidät on ohjelmoitu palvomaan; jokin tai joku aina on sydämessämme ensimmäisellä sijalla.  Epäjumalan paikalle pyrkii myös näennäisesti hyvät asiat.

Nuoresta asti olen halunnut elää Kristukselle, mottopaikkani 2 Kor 5:14-15 mukaan.  "Mitä vain", ajattelin, "Minne vain." Vaikka mielessä jäytää epäilys, että en ole tarpeeksi hengellinen, niin kuin ne todelliset uskon sankarit ja hengelliset jättiläiset, halua on tehdä suuria tekoja Jumalalle.

Ajatus, että joutuisin urautumaan sunnuntain jumalanpalvelusten kuuntelijaksi ja arkipäivän rukouskokouksien penkinkuluttajaksi ahdisti kuin pakkopaita.  Että kävisin istumassa ja kuuntelemassa Jumalan sanaa, mutta ikinä en saisi käyttää elämääni Jumalan palvelemiseen?

Sain varmuuden Jumalalta, että Hän ei ole unohtanut minua.  Se muutti elämäni.

Tässä minä nyt olen.  Tässä me nyt olemme.  Seuranneet Jumalan kutsua, tarjonneet elämämme Hänen käyttöönsä.  Tarpeet ovat valtavia, vastuu painaa.

Minulla on neljä lasta.  Yhtäkkiä minun elämäntehtäväni tuntuu liian pieneltä.  Siis oikeastiko on tärkeää tämä vaippojen vaihto, alituinen ruokkiminen, samojen huoneiden siivous, loputon pyykkikasa, samojen asioiden opettaminen, kuskaaminen ja kiukkuisten tunteenpurkausten ymmärtäminen?

Missä odottavat suuret teot; teot, jotka julistavat Jumalan kunniaa, teot, jotka ovat ihmeitä?

Ne teot, joita minä halusin tehdä.  

Sillä onhan kunnianhimoni sitä hyvää kunnianhimoa: haluan tehdä asioita, jotka ovat Jumalalle mieliksi, motiivinani on tehdä Häntä tunnetuksi, tuoda Hänelle kunniaa.

Tällaisia ajatuksia miettiessäni lainasin kirjastosta lapsille kirjan.

Helen Kellerin elämänkerran.

Helen Keller oli aikansa pienoinen kuuluisuus, jonka maine tunnetaan tänäkin päivänä ympäri maailmaa.

Terveenä syntynyt Helen sairastui alle kaksivuotiaana "aivokuumeeseen" ja sairauden johdosta menetti näkönsä ja kuulonsa.  Älykäs Helen kärsi suunnattomasti ensimmäisinä vuosinaan turhautumisesta, kun hän tajusi, että muut ihmiset kommunikoivat liikuttamalla huuliaan ja tuottamalla ääntä, mutta hän itse ei siihen kyennyt.  Helen ei osannut tuoda ajatuksiaan julki kuin muutamien kymmenten viitomien avulla, joita hänen äitinsä parhaiten ymmärsi.  Vanhemmat antoivat hänen tehdä mitä hän tahtoi ja Helenistä kasvoi omapäinen ja huonotapainen lapsi, jonka päivittäiset raivonpuuskat ja väkivaltaisuus pelottivat hänen perhettään.

Helenin vanhemmat olivat kuulleet koulusta, jossa opetetaan sokeita lapsia.  He pyysivät koulua lähettämään heille opettajan.  Maaliskuussa 1887 20-vuotias Anne Mansfield Sullivan saapui Kellerien kotiin.

Myöhemmin Helen kuvailee Annien saapumista elämänsä tärkeimmäksi päiväksi ja hänen sielunsa syntymäpäiväksi.  Nuori Annie aloitti vaikean tehtävänsä.  Hänen itsepäisyytensä ja vahva tahtonsa varmasti auttoivat hänet ensimmäisten haastavien kuukausien yli, jolloin 6-vuotias Helen potki, löi, nipisti ja löi häneltä hampaan suusta.  Annielta meni viikkoja, ennenkuin hän voitti Helenin luottamuksen ja sai vihdoin opettaa hänet tottelemaan ja käyttäytymään hyvin.

"Tottelevaisuus on portti, jonka kautta tieto ja rakkaus astuvat lapsen mieleen." Annie kirjoitti.  Hän ymmärsi, että ennenkuin Helen oppisi hillitsemään vahvan luontonsa ja tunteenpurkauksensa, hän ei pystyisi opettamaan häntä.  

Läpimurto tapahtui myöhemmin keväällä.  Helen oli oppinut, että hän ei saisi tahtoaan läpi Annien kanssa.  Häntä kiinnosti suunnattomasti viittomat, joita Annie jatkuvasti viittoi Helenin käteen.  Koska Annie viittoi vain, jos Helen käyttäytyi kauniisti, Helen oppi itsehillinnän jalon taidon. Mutta Helen ei näyttänyt ymmärtävän yhteyttä esineiden ja viitottujen sanojen välillä.

Huhtikuun 5. päivä 1887 Annie vei Helenin leikkimään vesipumpun luo.  Kun viileä vesi valui Helenin mukiin ja käsille, Annie viittoi jatkuvasti sanaa V-E-S-I hänen käteensä.  Yhtäkkiä Helen jähmettyi paikoilleen.  Annie näki hänen kasvojensa kirkastuvan.  V-E-S-I, V-E-S-I hän viittoi uudelleen ja uudelleen Helenin käteen.  Silmänräpäyksessä Helen ymmärsi, että jokaisella asialla oli nimi.  Tämä kylmä ja märkä, joka valui hänen käsilleen oli vettä.  Jokaisella esineellä, jonka hän tiesi, oli nimi ja nyt hänellä oli vihdoin tapa kuvailla näitä esineitä.

Helen sai mahdollisuuden murtautua pimeästä ja hiljaisesta maailmastaan yhteyteen muiden ihmisten kanssa.

Iltaan mennessä Helen oli oppinut 30 viittomaa ja siitä lähtien hän opiskeli ahkerasti Annien opettaessa häntä jatkuvasti.  He viettivät kesän ulkona luontoa tutkien ja syksyyn mennessä Helen oli oppinut 625 sanaa.

Helen ja Annie

Tämä oli vasta alkua.  Helen oli älykäs ja määrätietoinen ja mikään ei estänyt häntä oppimasta.  Helenin saavutuksista kirjoitettiin lehdissä, hän sai vierailla sen ajan tärkeiden ihmisten luona ja kun hän vihdoin pääsi yliopistoon ja valmistui sieltä erinomaisin arvosanoin, hän oli aikansa parhaiten koulutettu kuuro-sokea oppilas.

Helen Keller on usein ollut kovan työn, päättäväisyyden ja määrätietoisuuden esikuva.  Hänen optimistinen elämänasenteensa ja vilkas, hurmaava luonteensa tekivät hänestä pidetyn hahmon.  Hänen saavutuksensa kuuro-sokeiden oikeuksien puolestapuhujana ovat vertaansa vailla.  Tänäkin päivänä hänen ajatuksiaan ja sanontojaan lainataan:  "The only thing worse than being blind is having sight but no vision." ja "Alone we can do so little; together we can do so much."

Vaikka Helen on äärettömän inspiroiva ja liikuttava henkilö, olen kirjaa lukiessa kiinnittänyt huomiotani Annie Sullivaniin, Helenin opettajaan.

Millainen henkilö ottaa elämäntehtäväkseen kiukkuisen ja itsepäisen kuuro-sokean lapsen opettamisen?  Millainen henkilö jää vaikeaan, jopa mahdottomalta tuntuvaan työtehtävään, jossa hänen apuaan ja neuvojaan ei arvosteta ja jossa häntä lyödään, potkitaan ja nipistellään?  Millainen henkilö sitoutuu elämään vammaisen tytön kanssa yöt ja päivät?  Millainen henkilö päättää opettaa yhdelle lapselle viittomilla kaiken sen tiedon, mitä koulutukseen sisältyy, esikoulusta yliopistoon saakka?

Helen Kellerin opettaja Annie Sullivan.

Aikana, jolloin kuuro-sokeille usein lyötiin hullun leima otsaan ja heidät hylättiin oman maailmansa vangiksi, Annie otti tehtäväkseen opettaa tätä pientä tyttöä.

Annie, jonka elämän ensimmäiset vuodet olivat hyvin onnelliset, mutta joka kärsi myöhemmin silmäsairaana, orpona, hylättyä ja pilkattuna köyhäintalossa.  14-vuotiaana hän pääsi vihdoin sokeiden kouluun.  Annie ei osannut lukea, ei kirjoittaa, ei pujottaa lankaa neulansilmään, mutta hän oli päättäväinen, älykäs ja määrätietoinen aivan niinkuin Helenkin.  Vaikka osa opettajista oli valmis poistamaan tämän teräväkielisen ja äkkipikaisen tytön koulusta, hän lopulta valmistui luokkansa parhaana oppilaana.

Valmistumispäivänä Annie, luokkansa priimus, oli valittu pitämään puhe.  Hän lopettaa puheensa kehoitukseen:

"Velvollisuus sitoo meitä astumaan aktiiviseen elämään.  Menkäämme iloisesti, toiveikkaasti ja innokkaasti, ja asettukaamme etsimään meidän omaa erityistä osaamme.  Kun me löydämme sen, halukkaasti ja uskollisesti tekemään sen; sillä jokainen ylitetty este, jokainen saavutettu menestys tuo ihmisen lähemmäksi Jumalaa..."

Anne M. Sullivan, 1.6. 1886. 

Löysikö Annie elämäntehtävänsä Helen Kellerin opettajana?  Löysikö hän oman erityisen osansa tässä roolissa?  Annie pysyi Helenin rinnalla kuolemaansa saakka.  Uskon, että hän noudatti omia ohjeitaan ja teki halukkaasti ja uskollisesti kaikkensa, että Helen sai menestyä.

Paavali sanoo, että ihmisten suosiota tavoittelevat eivät voi olla Kristuksen palvelijoita.  Tulee hetki, jolloin pitää valita: haluanko miellyttää ihmisiä vai haluanko miellyttää Jumalaa.  Paavali tiesi, että Jumala testaa sydämemme asenteen.  Keneltä minä haen hyväksytää?  Jeesus moitti ihmisiä siitä, että he ottavat vastaan kunniaa toisilta ihmisiltä, eivätkä etsi Jumalalta tulevaa kunniaa.  Hän väitti, että ne, jotka ovat toisten palvelijoita, ovat itse asiassa suurimpia.

Kaikkea tätä sulattelen, kun elämän pienuus tuntuu kahlitsevan.

Muistan kertomuksen pojasta, joka sai jakaa vaatimattomat eväänsä Jeesuksen kanssa.  Jeesus otti nämä leivät ja kalat, siunasi ja mursi ja tuhannet ihmiset saivat syödä itsensä kylläisiksi.  Ruokaa jäi ylikin, monta korillista.

Opetuslasten asenne oli kyyninen: "Täällä on poikanen, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa, mutta mitä ne ovat näin monelle?"

Niin, mitä ovat minun pienet tekoni, kun tarpeet ovat niin valtavia?

Eivät mitään, eivät oikeastaan yhtään mitään... ellen anna niitä Jeesukselle.  Vain Jeesuksen käsissä muuttuvat vaatimattomat eväät tuhansille ruoaksi.  Jeesus siunaa, murtaa ja jakaa niin, että kaikille tarvitsiville riittää yllinkyllin.

Se on ihme.

Ehkä minä jätän tyynesti ne ihmetekojen tekemiset Jeesukselle.  Minä olen se, joka paistaa leipää ja kalaa ja sujauttaa ne lapsensa laukkuun.  "Muista jakaa!" ja suukko otsalle.  Pienet jalat juoksevat Jeesuksen perään.

*** *** ***

What does Bible say about ambition?

Kunnianhimon selitys Wikipediasta

Jeesuksen ihme "Viisi leipää ja kaksi kalaa" on ainoa ihme, joka löytyy jokaisesta evankeliumista.

Kuva: FreeDigitalPhotos.net by lkunl