20.8.2014

Oletko jälkiviisas vai vaivannäkijä?

Myöhään illalla, kun katselimme vielä uutta suosikkisarjaa Downton Abbeyta miehen kanssa, saimme kuulla ikäviä uutisia.  Kotiin palanneet sukulaiset (ilmeisesti) yllättivät murtovarkaat, jotka pääsivät pakenemaan hieman saalista mukanaan.  Onneksi eivät saanet paljon, eivätkä mitään kallista -vaikka tunnearvon omaavien korujen menetys harmittaa.

Vietimme seuraavat tunnit ja päivän miettimällä miten tehdä kodista turvallisemman, sellaisen, johon ei pääse murtautumaan ainakaan ilman vaivannäköä.  Jos murtautumiseen tuhraantuu kovasti aikaa ja suunnittelua, voisi kuvitella sen karsivan suurimman osan tällaisista yrittäjistä.

Mietimme kameroita, hälyttimiä, valoja ja parempia lukkoja, ketjuja ja ikkunoiden ja ovien asettelua.  Jälkiviisaina totesimme, että koti olisi voinut olla paremmin suojattu, jos omistajat olisivat nähneet vähän enemmän vaivaa jo paikoillaan olleiden suojatoimien käyttämisessä.  Kodissa oli jo olemassa vempaimia, joiden käyttö olisi ehkä voinut estää varkaiden sisääntulon.  Ken tietää.

Tämä ei ole kuitenkaan tämän postauksen pointti.  Havahduin siihen, kuinka paljon aikaa käytimme varkauden eston miettimiseen kun pahin - kotiin murtautuminen - oli jo tapahtunut.  Talossa asuvat harmittelivat, että eivät olleet huomanneet käyttää tai ehkä olivat turvallisuuden tunteeseen tuuduttautuneina jättäneet käyttämättä muutamia keinoja, joilla murto ehkä olisi voitu estää.  Nyt sitten käytimme sanoja "olisi pitänyt" ja "kun vain olisin..."

Eikö ole tutun kuuloiset harmittelut avioliiton, perhe-elämän, lastenkasvatuksen, terveyden ja monen muun elämäntapakysymyksen suhteen?

Olisi pitänyt...
Miksi en....
Kun vain olisin...



Huomasin heti, miten asiaa voin soveltaa kasvatustyössäni.  Me tiedämme, kuinka tärkeää on olla johdonmukainen sääntöjen suhteen ja toimia suhteellisen nopeasti lasten kanssa kun ongelmia ilmenee.  Olen kesän aikana lepsunut monista säännöistä, jotka ovat muutoin osa arkipäivää.  Olen antanut monien käyttäytymisongelmien kasvaa, kun en ole jaksanut, viitsinyt tai huomannut kiinnittää niihin ajoissa huomiota.

Miksi?  Onko siitä liikaa vaivaa, puuttua huonoon käytökseen juuri silloin kun se tapahtuu? Monesti en ehtisi tai jaksaisi.  Mutta olenko valmis kohtaamaan oman kasvatustyöni lepsuilut, kun ongelmat ovat kasvaneet isommiksi?  On lastenkasvatuksen yleistä perustietoa ja silkkaa maalaisjärkeä, että on helpompaa kohdata pienten ihmisten pieniä ongelmia, kuin käsitellä isojen lasten isoja ongelmia ja että on helpompaa puuttua asiaan heti ensimmäisellä kerralla, kun antaa lapsen tehdä väärä valinta kymmenen kertaa ja sitten alkaa siihen puuttumaan.  On viisaampaa opettaa lapsia pienestä pitäen oikeaan suuntaan, kuin alkaa kääntämään harhapoluilla jo pitkälle ehtineen nuoren maailmaa.

Olin juuri lukenut erään lempibloggarini postauksen tästä aiheesta.  Pienen lapsen kanssa käytetään paljon aikaa ohjaamiseen, neuvomisen, kieltämiseen, käskemiseen ja yleensäkin kaikenlaiseen opettamiseen.  Mutta kun ensimmäiset vuodet ovat ohi, alkaa ajankäyttö ja vaivannäkö tuottaa tuloksia.  Tehty työ on vaivan arvoista!  Toisaalta, jos vanhemmat eivät käytä ensimmäisiä vuosia lapsen opettamiseen, tulevat vuodet ovat todella vaikeita koko perheelle.  Joskus jopa ympäristölle.

Ihan niinkuin varkauden kohteeksi joutuneet harmittelivat sitä, etteivät olleet tehneet niinkuin olisi pitänyt, koska siitä olisi ollut enemmän vaivaa...siihen ei näyttänyt olevan tarvetta.  Ei kai meille mitään tapahdu...?

Lapsen kasvattaminen on kovaa työtä.  Vauvan kanssa työ on fyysistä; vanhempia voi väsyttää unen puute tai selkää kivistää vauvan kantaminen ja kuljettaminen (vauvaa auton turvakaukalossa on kamalaa kantaa käsin, annoin sen työn miehelle aina kuin voin).  Mutta kun päästään taaperoikään, alkaa henkinen ja psyykkinen kasvatustyö, joka kestää loppuelämän ajan.  Se väsyttää joskus.    

Murtoa selvittämään tulleella konstaapelilla oli monta vinkkiä ja neuvoa vastaisen varalle.  Ja me kuuntelimme häntä.  Olisi tyhmää väittää itse tietävänsä oman kodin turvallisuuskysymykset paremmin tai ymmärtävänsä oman naapuruston ihmisten ja tuntemattomien liikkeet tarkemmin kuin ammatissa kokemusta ja viisautta saanut poliisi.  Hänellä ei ole kokemusta vain yhdestä tai kahdesta murrosta ja varkaudesta.  Poliisi tekee tätä ammatikseen.

Samoin lastenkasvatukseen voi löytyä apu kokeneemmilta vanhemmilta ja jopa ammattilaisilta.  Kysyn usein ystävältäni, viiden lapsen äidiltä, vinkkejä ja kokemuksia lastenkasvatuksen suhteen.  Vaikka meidän perheet eivät olekaan toistensa kopioita, en halua viitata kintaalla hänen kokemuksilleen tai neuvoilleen.  Joskus kysyn mitä hän näkee lapsiemme käytöksessä ja onko jotain, jota voisimme tehdä toisin.  Lapset ovat hyviä ystäviä ja yökyläillessä tulee esiin käytöstavat tai niiden puute hyvin nopeasti.

En halua olla niin oman voiman tunnossa oleva, ylpeä äiti,  ettenkö voisi kuunnella jos jollakin on minulle asiaa.  Eihän se kivalta tunnu, jos saa negatiivista palautetta, mutta olen päättänyt ottaa motokseni, että kaikesta voi oppia.  Ja vaikka toinen ihminen ei koskaan täysin ymmärtäisikään meidän perheen dynamiikkaa, ei se tarkoita sitä, etteikö hän olisi voinut nähdä meidän kasvatustyössä kohtia, joissa tarvitsemme objektiivista silmää. Me tarvitsemme apua vanhempina olemiseen.

Tarvitsen tsemppausta ollakseni äiti, joka jaksaa puuttua lapsen tottelemattomuuteen heti ja huomauttaa välittömästi lapselle epäkunnioittavasta käytöksestä toista ihmistä kohtaan.  Päätimme miehen kanssa tehdä parannusta viime aikojen repsahduksesta ja auttaa toinen toisiamme olemaan lasten elämässä tiukasti mukana.

Huonosti - todella huonosti - käyttäytynyt lapsi sai illalla meiltä kortin, jossa kerroimme hänelle kaikista niistä hyvistä ominaisuuksista, joita näemme hänessä olevan.  Vietimme kivan hetken yhdessä korttia lukien ja nukkumaan lähti iloinen ja tottelevainen lapsi.  Vietin aikaa kuunnellen lukutoukan innostunutta selostusta jännitävän kirjan sekalaisesta juonesta.  Päätin olla hiljaa, katselin lasta silmiin ja kuuntelin kiinnostuneena hänen selitystään.  Haluan olla osallinen lasten elämässä jo nyt, jotta silloin kuin elämän suuret kysymykset mietityttävät, he tietävät, että äitiä kiinnostaa minun ajatukset ja jutut.  Olin joskus ottanut tavoitteeksi lukea joka päivä lapsille kirjaa, jotta saamme yhteistä aikaa ja haliterapiaa - jotenkin se oli jäänyt.  Nyt nappaisen lapsen ja kirjan aina kuin vapaa hetki yllättää ja nautin pienen ihmisen lämmöstä ja läheisyydestä.

Tiedän, että tulee hetkiä, jolloin jäkiviisaana huomaan miten olisi pitänyt toimia.  Päätän silti nähdä vaivaa nyt niiden asioiden kanssa, jotka tiedostan tärkeiksi tänään.

Millaisissa asioissa olet päättänyt tehdä ennaltaehkäisevää työtä ja oletko joutunut olemaan jälkiviisas jossain asiassa?



kuva:
Free Digital Photos
stockimages

6.8.2014

Tytöt ja pojat




Niitä saa jo odottaa, vanhempien älähdyksiä, kun tulee toppahaalariostosten aika tai kun postilaatikkoon ilmestyy uusin lelukuvasto.

"Kaupassa kysyttiin, että haenko haalaria tytölle vai pojalle!"
"Miksi leluosastoilla on vaaleanpunaiset tyttöjen osastot ja musta-siniset poikahyllyt?!"
"Hampurilaisbaarissa lasten leluateriaa tilatessa piti kertoa tuleeko ateria tytölle vai pojalle!".

Nykyajan vanhempi vihastuu, jos hänen lapsensa sukupuolta kysytään.  Lasta ei saa laittaa laatikkoon!

Minua ensin nauratti, sitten väsytti ja nyt ärsyttää tämä vanhempien jatkuva kitinä.  Taas luin yhden isän artikkelin kuinka hän vihaa tällaisia kysymyksiä.  Lapsen sukupuolesta ei saa tehdä numeroa, sen vuoksi asiasta tehdään numero.  Ja siitä kirjoitetaan, puhutaan, vauhkoonnutaan siitä, että maailman lapset yritetään jaotella tyttöihin ja poikiin.

Minulla on suuria uutisia vanhemmille.  Tämä voi olla yllätys monelle teistä:

Lapsesi on joko tyttö tai poika.

Itse asiassa: maailman lapset ovat kaikki joko tyttöjä tai poikia.

(Yritin löytää tilastoja vauvoille, jotka syntyvät ilman selvää sukupuolta. Suomessa syntyy 3-8 intersukupuolista vauvaa vuodessa.)

Meillä on kaksi poikaa ja kaksi tyttöä.  Olen todella onnellinen tyttöjen sukupuolesta, että he saavat olla tyttöjä.  Olen todella onnellinen poikien sukupuolesta, että he saavat olla poikia.  Tyttönä oleminen ei ole asia, jota yritämme salailla, peitellä tai jättää huomiotta.  Poikana oleminen ei ole asia, jota yritämme salailla, peitellä tai jättää huomiotta.  Meidän tytöt ovat ihania ja mahtavia tyyppejä ja he saavat ilmaista ainutlaatuista persoonallisuuttaan leikkien ja vaatevalintojen kautta.  Meidän pojat ovat ihania ja mahtavia tyyppejä ja he saavat ilmaista ainutlaatuista persoonallisuuttaan leikkien ja vaatevalintojen kautta.

Mutta me kerromme pojille, että he ovat poikia ja kun he kasvavat isoksi, heistä tulee miehiä.  Samoin tytöt saavat kuulla olevansa tyttöjä ja että isona he ovat naisia.  Se on hyvä asia.

Yritän kuvitella tilannetta, jossa salaan lapsen sukupuolen kaupan tätiltä.

"Haluaisimme ostaa talvivaatteet lapselle."
"Kiva, onko lapsi tyttö vai poika."
"En halua kertoa.  En halua päättää asiaa lapsen puolesta, enkä halua ruokkia stereotyyppistä käytöstä lastani kohtaan.  Me ostamme vain haalarin, ilman sukupuolta."

Tässä ihanan suvaitsevassa maailmassa kaupan täti on jo kuullut kaikenlaista ja ohjaa minut kiertämään kauppaa myötäpäivään, jotta saan katsoa koko valikoiman läpi.

Mutta miltä keskustelu tuntuu lapsesta, joka on keskustelun kohteena?

Sukupuoleni pitää salata.  Olen tyttö/poika, se pitää salata.  Onkohan siinä jotain hävettävää tai pahaa?  En tiedä mikä olen, äiti ei koskaan kerro minulle olenko tyttö vai poika.  Olenkohan minä mitään?  Ehkä olen outo, epänormaali, kummajainen?  En tiedä mikä minusta tulee, ja olen yksin tunteitteni kanssa.  Äiti ja isi sanoo, että saan itse päättää.

Lastenpsykiatrit yleisesti tunnustavat lapsen tarpeen saada tukea kasvuunsa poikana ja tyttönä vanhemmilta.  Jos vanhemmat päättävät kasvattaa lapsensa sukupuolettomaksi, he tavallaan kasvattavat luonnonoikkua, kummajaista, sanoo psykiatri Dr. Eugene Perensin.  Lapsen tarve saada itsetuntemusta ja persoonallinen tyttö/poika identiteetti on osa tervettä kehitystä.

Toivon, että monen vanhemman älähdys vaaleanpunaisista haalareista ja taisteluleluista koskee heidän ainutlaatuisen ja persoonallisen lapsensa mieltymyksiä, ei niinkään tarvetta kasvattaa lapsi sukupuolettomaksi tai transgender-lapseksi.  Tyttölapselle ei osteta punaista puseroa automaattisesti, koska voihan olla, että tytär pitää muista väreistä.  Pojalle ei haluta ostaa tiettyä lelua vain sen takia, että se on siellä poikien puolella tarjolla.  Ymmärrän tilanteen, jossa lapsi ei sovi lokeroon, että vanhempaa voi väsyttää valmiiden värien ja tuotteiden tarjoaminen kysymättä lapsen mielipidettä.  

Meillä on tyttö, joka rakastaa villejä ja vaarallisia leikkejä ja joka toivoi ja sai lelusotilaita joululahjaksi.  Suosikkiväri muuttui ajan kanssa vaaleanpunaisesta ja violetista keltaiseksi ja vihreäksi (epäilen hyvän ystävän tartuttaneen omat lempivärinsä meidän tyttöön:)   Meillä on myös tyttö, joka pukeutuu aina mekkoihin, kruunuihin ja koruihin ja joka usein esittelee itsenä: "Olen prinsessa!" Vaaleanpunainen on ehdoton suosikki, vaikka kaapissa on myös sinistä ja mustaa.  Emme kysele heiltä haluaisivatko he olla tyttöjä tai poikia tai kokevatko he itsensä tytöksi vai pojaksi; he ovat tyttöjä.  Vaateostoksilla ei keskustella sukupuolesta, vaan kysellään, että olisiko tämä sinusta kiva, tykkäisitkö tästä.  

Lapsen mieltymys tiettyihin väreihin, leikkeihin ja leluihin onkin ehkä enemmän vanhemman ongelma.  Vai mitä muuta ajatella äidistä, joka antaisi tytölleen mitä muuta vain, mutta ei nukkeja tai vaaleanpunaisia vaatteita, vaikka tyttö niitä pyytää?  Eikö äiti siinä siirrä omia angstejaan tai haavojaan tyttöönsä?  Pelkää, että lapsesta kasvaa tyypillinen, perinteinen nainen ja se on malli, jota hänelle on opetettu olevan huono ja toisarvoinen ja vältettävä.  Entä poika, joka ei halua leikkiä taisteluleikkejä ja pelkää jalkapalloa?  Painostaako isä häntä poikamaiseen malliin, koska pelkää lapsensa tai oman maineensa puolesta?

Sukupuoli on enemmän kuin lelulaatikon sisältö ja se menee syvemmälle kuin päälle puettujen vaatteiden väri.  Et voi muuttaa lapsesi sukupuolta eikä sitä tarvitsekaan.  Sitä ei myöskään pidä salailla ja piilotella.  Pojat ovat ihan hyviä sellaisina kuin ovat, ja tytöt ovat ihan hyviä sellaisina kuin ovat.  Lapsi ansaitsee sen, että oma vanhempi juhlii häntä omana itsenään, mutta myös juhlii häntä tyttönä tai poikana.

Kristittynä uskon, että Jumala on rakkaudella luonut jokaisen lapsen.  Ei ole virheitä, ei ole vahinkoja.  Ei ole sukupuolta, joka olisi parempi, ei ole tarvetta muuttaa hedelmöittymishetkellä alkaneen kasvun kehitystä.  Sukupuolta ei "annettu syntymähetkellä".  Se on luotu hedelmöittymishetkellä.  Ei ole virhe, että synnyit tytöksi.  Ei ole virhe, että synnyit pojaksi.  Sukupuolesi on osa Jumalan suunnitelmaa elämääsi varten.

Eräs "poikatyttö", villin ja vauhdikkaan lapsuuden elänyt tyttö jakaa ajatuksiaan aiheesta.  Hän sai käyttäytyä poikamaisesti, leikata hiuksensa lyhyeksi ja metsästää isän kanssa, mutta hän on silti tyttö...nyt jo aikuinen nainen.  Mahtavat vanhemmat!  Tulee mieleen, että siinä perheessä ei stressattu eikä panikoitu tytön sukupuoliroolin kehittymisen suhteen.  Kateltiin rauhassa.

Ja tuo vaate- ja lelukauppojen hyllyjaottelutekniikka...en ole opiskellut markkinointia enkä liiketaloutta, mutta voisin kuvitella, että kaupat jaottelevat tavaransa niin, että se toimii ja kauppa käy.  En usko kauppiaan käyvän syvältäluotaavaa taistelua yhteiskunnan sukupuoliroolijaottelun kentillä, vaan uskon, että hän on huomannut mikä myy hyvin ja mikä myy paremmin.  Raha puhuu.  


p.s. en kiellä sitä, että on olemassa lapsia, joilla on syvä ongelma sukupuolensa kanssa.  Jos sinulla on tällainen lapsi, toivon sinulle voimia ja viisautta rakastaa ja kasvattaa lastasi.  Toivon myös, että saat tarvitsemaasi tukea ja neuvoa aina kun sitä tarvitset.


kuva: Free Digital Photos
sattva
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...