30.10.2013

Vanhempi, vaadi tottelevaisuutta lapseltasi - linkki

Tiesimme jo nuorina vanhempina, että yksi suurimmista tehtävistämme on opettaa lapsille tottelevaisuutta.  Lasten tulee Raamatun mukaan totella vanhempiaan ja siispä vanhempien tehtävä on sitä opettaa.  Aihetta olemme opetelleet jo kohta kymmenen vuotta ja oppijan paikalla ovat olleet sekä lapset että vanhemmat.

Löysin eilen hyvän artikkelin tottelevaisuudesta ja laitan tuonne loppuun siihen linkin.  Artikkeli on kirjoitettu kristityille vanhemmille.  Tämä oli hyvä muistutus minulle siitä, että ei pidä ihmetellä ei-kristittyjen vanhempien oppeja ja lastenkasvatuksen periaatteita.  Onhan jopa vanhempia, jotka eivät vaadi lapsiltaan tottelevaisuutta.  Heidän mielestään lapset voivat itse valita tottelevatko ja ketä tottelevat.  Meillä kristityillä ei kuitenkaan ole tätä mahdollisuutta.  Tottelevaisuus on jokaisen opetuslapsen, Jeesuksen seuraajan, tunnusmerkki.  Nöyrryn itse tottelemaan Jumalan Sanaa ja haluan opettaa lapsillenikin tämän siunatun asenteen, tottelevaisuuden.

Artikkelissa pohditaan miksi kuitenkin jotkut kristityt vanhemmat näyttävät laiminlyövän tätä vanhempien vastuullista tehtävää:
Voin ymmärtää ei-uskovien vanhempien uhmakkuuden ja laiskuuden.  Minulla on raamatullisia kategorioita hengellisesti sokeiden käytökselle.  Mutta kristittyjen vanhempien välinpitämätön suhtautuminen askarruttaa minua.  Mitä on tämän epäonnistumisen taustalla, että ei vaadita eikä vastaanoteta tottelevaisuutta?  En ole varma.  Mutta voi olla, että nämä yhdeksän havainnointia auttavat pelastamaan joitain vanhempia laissez-faire-tyyliseltä vanhemmuudelta.  

Kirjoittaja jatkaa sitten yhdeksän kohdan avulla vanhemmuuden ja tottelevaisuuden selittämistä. Hän selventää myös sen, että tottelevaisuus ei ole vain Vanhan Testamentin lakitalouskautena vaadittua käytöstä.  Uuden testamentin keskeisiä opetuksia on tottelevaisuus evankeliumille.  Jos ei 2-vuotiaana opi tottelemaan, on melko varmaa, että 12- tai 20-vuotiaana on suuria vaikeuksia hyväksyä auktoriteetteja (Jumalaa, opettajia, työnantajia, poliisia) ja totella heitä.  Tiedän, että joku lapsistani voi aikuisena valita tottelemattomuuden tien (ei halua uskoa), mutta en jätä sen vuoksi tätä tärkeää elämän oppituntia heille opettamatta.

Artikkeli oli rohkaiseva ja tuli oikeaan aikaan.  Tuntuu, että lasten kanssa on kausia, ylä-ja alamäkiä.  Tällä hetkellä taitaa olla menossa kausi, jossa täytyy muistuttaa itseä olemaan johdonmukainen, luja ja rakastava vanhempi.  Se on nimittäin juuri nyt tarpeen.  Joskus on helpompaa ja lapset tottelevat iloisesti ja kyseenalaistamatta jokaista sanaa.  Mutta ehkä sekin kausi taas pian koittaa!

Linkki artikkeliin löytyy täältä.



11.10.2013

Kireä, kirottu kiire

Yhden erään erityisen haastavan päivän päätteeksi istun sohvalle Raamatun, hartauskirjan ja päiväkirjan kanssa.  Mies on työmatkalla.  Kaikki neljä lasta sängyissään, toivottavasti unessa.  Kurotan käteni kohti teekuppia ja nautin hiljaisesta hetkestä.  No, pieni syyllisyys nakuttaa siellä takaraivossa eikä anna minun olla täysin tyytyväinen päivän päätteeksi.  Kun ei vaan ehdi tekemään kaikkea mitä pitäisi.  Jotenkin tämä on tosi kiireistä aikaa, syksy.  Ja minä en halua olla kiireinen.


Olen ottanut yhdeksi hengelliseksi kurinalaisuushaasteekseni, että kamppaan kiireen ja tyrkkään sen ulos elämästäni.  Uskon että kiireisyys ja touhuaminen on meidän naisten yksi suurimmista heikkouksista.  Koska me kykenemme tekemään montaa asiaa tehokkaasti yhtä aikaa, on helppoa täyttää lautanen ja samantien koko tarjotin asioilla, jotka pitäisi saada tehtyä.  Me olemme siinä hyviä!  Siis oikeasti hyviä; ei varmasti ole tehokkaampaa työntekijää kuin nainen, joka haluaa todistaa arvonsa muille.  Mutta samalla se on heikkous, tämä jatkuva tekeminen.  Vahvuudet voivat nimittäin olla heikkouksia.

Miten voin valita olevani kiireetön?  Joka päivälle on tekemistä.  On asioita, joita ei voi jättää myöhemmäksi.  Nälkäinen vauva, raapiutunut polvi, hellalla kiehuva kattila, sovittu työ.  Sitten niitä häiriöitä, jotka oikeastaan ovat siunauksia, odottamattomia kohtaamisia ja hetkiä, jotka kuitenkin vaativat välitöntä vastausta.  Todellinen kiireettömyys, että ei koskaan pitäisi tehdä työtään joutuisammin onnistuu varmaan vain erakkona, yksinään jossain kuusikossa, jossa voi rauhassa veistellä sytykkeitä kun ei ole väliä sillä mitä tapahtuu ja milloin.

Mutta olen pohtinut tätä naisten kiirettä.  Satuin nimittäin törmäämään ajatukseen, että naisellisuuden vastakohta on kiire, kiirehtiminen.  Kykenemättömyys ottaa vastaan. (Suosittelen tämän lyhyen postauksen lukemista.) Osaan kyllä olla kiireinen, oi kyllä.  Touhuan, puuhaan, häärään, askaroin.  Ja varsinkin, jos koen jotenkin olevani syynin alla... Olenko tarpeeksi tehokas?  Teenkö tarpeeksi?  Voisinko vielä jotenkin todistaa, että käytän aikani ja täytän päiväni?  Jääkö tästä nyt näytettävää?

Mutta se rauha.  Kun haluan tuntea sisälläni rauhaa ja haluan luoda kotiimme rauhan ilmapiirin.  Sellaisen levollisen olotilan, jossa kiristys ja puristus hellittää ja saa vain olla ja hengittää ja nauttia ja   vastaanottaa.  Muistan aina kun Tommy Hellsten jossain kolumnissaan puhui mummostaan, jolla oli aikaa.  Kun hän kuori perunoita, hän kuori perunoita.  Kun hän perkasi kaloja, hän perkasi kaloja.  Ei ollut koko ajan hätäilemässä seuraavaan tehtävään, vaan oli läsnä siinä hetkessä.  Sellaisen ihmisen läsnäolossa on varmasti hyvä olla.  Joka askareissaankin huokuu läsnäoloa ja rauhaa muille.

Kiireellisyys rakentaa esteitä.  Älä tule.  Naisellisuus vastaanottaa.  Tule.
Kiireellisyys hallitsee.  Minä päätän.  Naisellisuus kunnioittaa.  Mielipiteesi on tärkeä.
Kiireellisyys vähentää.  Luovuus kuihtuu, elämä kapenee.  Naisellisuus kasvattaa.  Kukkimaan, leviämään.

Olen ihmetellyt näitä vastakohtia.  Olen kuvitellut itseni tuollaisena vastaanottavana, kunnioittavana, kasvattavana naisena.  Kesken päivän pysäytän itseni ja kysyn, miltä tämä tilanne näyttäisi, jos en kiirehtisi.  Huomaan kiireeni luovan esteitä.  Ei, rakas, en ehdi nyt juttelemaan.  Ei nyt muru lueta kirjaa, äidillä on nyt vähän kiire.  En ehdi kohtaamaan ystäviä, naapureita, ihmisiä kun häsyän ja touhuan.  En ehdi panostamaan läsnäoloani ihmisuhteisiin.  Entä jos osaisin olla vain läsnä, ottaa vastaan, kuolla omille kiireilleni ja antaa elämä toisen tarpeille?

Meille on annettu evankeliumeissa Martan ja Marian esimerkki (Luuk 10: 38-42) ja en usko että ote näiden sisarusten elämästä on sattumalta Raamatussa.  Martta otti Jeesuksen kotiinsa.  Hän oli vieraanvarainen ja avasi kotinsa ovet tuntemattomalle.  Halutessaan palvella vierasta hyvin hänen aikomuksensa olivat varmasti hyvät.  Mutta Jeesuspa ei ollut mikään tavallinen vieras, joka soppalautasen saatuaan juttelee niitä näitä isäntäväen kanssa.  Jeesus näki suoraan Martan heikkoon kohtaan ja hän uskalsi pukea sanoiksi, tuoda todeksi tämän heikkouden, taluttaa sen Martan silmien eteen: tässä näin.  Tämä sinun puuhastelusi ja palvelemisesi.  Olen otettu siitä, olet osoittanut minulle kunnioitusta muiden silmissä, olet kohdellut minua kulttuurin mukaan hyvin.  Mutta elämässä on vain vähän tarpeellista. Itse asiassa, elämässä on vain yksi ainoa asia, jota tarvitset.  Tämä tekeminen, tämä oman arvon hakeminen suorituksista ei tyydytä sinun nälkääsi.  Se lähtee vain todellisella ruoalla, sillä, jota ei voida sinulta ottaa pois.  Minun läsnäolollani.  Kaikki muu; tekeminen, yrittäminen, vaikutuksen tekeminen muihin nostaa ehkä verensokeriasi hetken ajaksi, mutta siitä seuraa romahdus.  Tarvitset todellista leipää, elämän leipää, tarvitset minua.

Jeesuksen läsnäolo.  Kun Jeesus kutsui opetuslapset, hän kutsui heidän olemaan kanssansa (Mark 3:14).

Martta ei ymmärtänyt Marian halua olla Jeesuksen seurassa, kuunnella, ottaa vastaan.  Mariaa piti hätistellä työhön, tekemään jotain tarpeellista.  Kiireinen ei kestä nähdä kenenkään vain istuvan paikallaan.  Eikö sillä oikeasti ole mitään tekemistä?

Mikä on minun todellista työtäni?  Opetuslapset kyselivät tätä Jeesukselta ja sama kysymys vaivaa minuakin.  Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?  Me haluamme listan, me haluamme kääriä hihat ja alkaa työhön, olemaan tarpeellisia ja hyödyllisiä.  Jeesuksen vastaus on haaste.  Sinun tärkein työsi on uskoa minuun.  Usko.  (Joh 6:28-29).

Vietän aikaa Jeesuksen kanssa, enkä koe, että olen kiireessä vastaanotettu.  Saan olla, todistelematta ja ottaa vastaan.  Tämä on kiireettömyyshaasteeni päämäärä.  Haluan olla ja hengittää Jeesuksen läsnäolossa.  Istua Herran jalkojen juuressa.  Se on hyvä osa.

Ja kun kiireisen päivän päätteeksi avaan Raamattuni, löydän sieltä helmen, jonka omin heti ja nimeän "äidin muistolauseeksi".  Kirjoitan sen ylös ja laitan näkyvälle paikalle.

Nuhdelkaa kurittomia,
rohkaiskaa alakuloisia,
holhotkaa heikkoja,
olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan.
Katsokaa, ettei kukaan kosta kenellekään pahaa pahalla,
vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toinen toisellenne
ja kaikille.
1 Tess 5:14-15 

Kun aamulla mies oli kysynyt tekstiviestillä, että miten menee, olin epätoivoisella hetkellä yllätettynä vastannut "Haasteita runsaasti, mutta toivoa näkyvissä".  Nyt sain lähettää hyvänyöntoivotukset tällä jakella höystettynä, Sana osui ihan napakymppiin, rohkaisi ja toi levon.

Kiireettömyyshaaste jatkuu ja tietoisesti tainnutan tarvetta olla tehokas.  Haluan mielummin olla nainen, jolla on hiljainen ja rauhaisa henki.  Armollista läsnäoloa kurittomien, alakuloisten, heikkojen parissa.  Heitä nuhdellen, rohkaisten holhoten, ollen kärsivällinen kaikkia kohtaan.  Nopeasti palaten Jeesuksen läsnäoloon, rauhan ja armon yhteyteen.  Lepoon.


kuva: Free Digital Photos/num_skyman
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...