21.5.2014

Hetkinen vain...

Tunnustuksia ja muisteloita.



Tässä blogissani olen saanut ajatella "ääneen".  Jos kysyt minulta mielipidettä jostain (teologisesta) asiasta - mutta eikö suuri osa asioista olekin pohjimmiltaan teologisia? - en välttämättä anna viiden minuutin luentoa Raamatunpaikkoinen ja lähdeteoksineen.  En osaa laittaa elämän suuria kysymyksiä nopeasti siistiin pakettiin.  Minulle sopii mietiskely, pohdiskelu, ajattelu, asioiden mielessä pyörittäminen.

Jos kysyt minulta kysymyksen, mietin sitä niin kauan, että osaan vastata siihen.  Joskus siihen voi mennä monta päivää, tai monta kirjaa  :)


21-vuotiaana palasin Suomeen päätöksenäni viettää vuosi, jonka aikana en tekisi yhtään suuria päätöksiä elämäni suhteen.  Olin kohdannut Jumalan hyvin henkilökohtaisesti ja suurin päämääräni tulevalle vuodelle oli oppia kuulemaan Jumalan ääni.  Yksi kirjoista, jonka olin saanut ystävältä omakseni oli "Is That Really You, God?: Hearing the Voice of God".  Kirjailija on Loren Cunningham, Youth With A Mission eli Lähetysnuorten perustaja.

Vuokrasin vanhempieni vanhapoikanaapurilta punaisen mummonmökin, jota sisustin viihtyisäksi löydöillä.  Pihalla riitti puuhaa. Kannoin kaadetun puun pätkiksi leikattuja palasia puuvajaan tyhjäkumisen kottikärryn avulla, karsin lähimetsikköä risukoista ja istutin mökin ovenpieleen köynnöksen.  Harvaseinäistä pihasaunaa lämmitin ystäville, siellä oli ihanat padat vedenlämmitystä varten.  Polku ulkohuussiin kulki jättimäisiksi kasvaneiden mustaviinimarjapensaiden viereltä ja koska viemäröintiä ei talossa ollut, heitettiin tiskivedet pihamaalle (kerran löysin kauan etsimäni teekupin keväthangelta:).  Talvi oli kylmin miesmuistiin ja kuurankukkien koristelemien ikkunoiden läpi ihastelin pihamaalla vierailevia kauriita, jotka kylpivät talvisen auringonlaskun punaisessa valossa.  

Kävin vuorotyössä tehtaalla ja kun se sopimus loppui, olin kirpputorilla töissä, sitten taas tehtaalla.  Kokeilin kaikenlaista vapaaehtoistyötä ja palvelusmuotoa seurakunnassa.  Vapaa-aikaa oli silti paljon, perheettömänä, ja päivittäin vietin aikaa rukouksessa ja Raamatunopiskelussa.  Olin löytänyt kirjakaupasta Madame Guyonin (Jeanne Guyon) suomennetun kirjan.  Harmikseni se oli myös lyhennetty versio ja toivoin kovasti saavani käsiini englanninkielisen, täysipitkän version - internetti ei ollut silloin vielä se tietopankki ja ostospaikka, joka se nyt on.  Kuvittele sitten yllätystä ja iloa, kun eräällä pikkuisella kirpputorilla se löytyikin!  Kuka lienee sen sinne kiikuttanut, pikkukaupungissa, nyt se oli minun innokkaissa käsissäni.  Luin kirjaa sen vuoden ajan  (Madame Guyonia kuvaillaan mystikoksi ja en itse itseäni sellaiseksi lue.  Opin kuitenkin paljon rukouksesta tämän kirjan kautta).    

Kirpputorilöytö! 

Muistan vieläkin kirkkaasti sen syksyisen päivän, kun haravoin mummonmökkini muhkuraista pihamaata.  Ajatukset olivat kuitenkin ihan jossain muualla, märehdin jotain Raamatunpaikkaa mielessäni samalla kuin tein töitä.  Olen vieläkin tälläinen ajatusten pyörittelijä.  En ole sellainen äitibloggaaja, joka kertoo päivittäisiä kuvauksia omasta elämästään.  Arkielämä on mielenkiintoista, mutta kaikista eniten minua kiinnostaa ne ajatukset, joita ei small talk-hetkissä nosteta esille.  Ajatukset, joilla on henkilölle itselleen suuri merkitys.  Päätin kirjoittaa itselleni näitä ajatuksia ja pohdiskeluja ylös ja blogissa saan myös jakaa niitä lukijoille.

Tästä pitkästä aloituksesta pääsen siis tämän postauksen aiheeseen.

Aika ei tällä hetkellä riitä mietiskelyjen tulosten ylöskirjoittamiseen.  Haluan ajatella asioita pitkälle, loppuun saakka näitä asioita ei varmaan minun aivokapasiteetilla saa mietittyä, mutta käytän paljon aikaa kirjoittamiseen.  Mies on ollut aivan ihana apu, eräänkin lauantain hän katsoi lasten perään, jotta sain käyttää monta tuntia kirjoittamiseen.  Mutta nyt tällä hetkellä en ehdi.

Kalenteria katsellessani päätin, että kunhan koulu-, harrastus- ja työrutistukset on ohi, ehdin juhannuksen jälkeen taas käyttämään luvattoman paljon aikaa ajatusteni parissa nököttämiseen ja tietokoneelle naputtamiseen.  


Kirjoittaminen on liian rakas harrastus, jotta sen voisin lopettaa.  Sen täytyy nyt vain olla vähän aikaa sivussa, mutta ajatukset jatkavat muhimistaan ja odottelemaan paperille pääsyä.  

Ajattelin, että sillä aikaa piipahtelen kirjoittelemassa vähän kevyempia ja vähemmän aikaa vieviä postauksia.  Sellaisia small talk-juttuja :)  Jos sitä aikaa nyt on!   
Myöhemmin taas sukellan syvemmälle. 

Hyvää Juhannusta siis itse kullekin! 
  


kuvat:
Free Digital Photos.net
Kukka tiiliseinällä: domdeen
Tuoli rannalla: Evgeni Dinev

12.5.2014

Äitienpäivän ajatuksia rypyistä

Äitienpäivän ryppyisiä ajatuksia vähän jälkikäteen.



Tänä vuonna äitienpäivänä mies oli työmatkalla ja olin lasten kanssa yksin kotona.  Heräsin aamulla paljon ennen lapsia.  Mietin hiljaisena aamuhetkenä, että monien äitien elämässä yksinäinen äitienpäivä on todellisuutta vuosi vuoden jälkeen.  Lasten isä ei ole kotona, syystä tai toisesta.  Leipooko äiti itselleen kakun?  Ostaako maljakkoon lempikukkiaan?  Antaako lasten nyrkkiin kauppareissulla rahan ja katsoo kun hyllyltä tarkasti valittu pieni lahja pääsee ostokoriin?  Jättääkö askartelutarvikkeita lasten ulottuville, jos ne vaikka tekisivät kortin?  Kiittääkö mielessään opettajaa, kerhotätiä, pyhäkoulunopettajaa, joka on jaksanut ohjata pienet kädet muistamaan äitiä.

Yhtenä kevätpäivänä kiitos koko elämästä.    

Aamupesuilla peilistä katsoo 10 vuotta äitikokemuksia.  Elävänä on mielessä se aamu kahden lapsen äitinä, kun vauva heräsi tapansa mukaan klo 5 aamulla ja oli jaksettava lähteä luennoille ja katsoin vessan armottoman kelmeässä valossa itseäni silmiin tajuten: "Minusta on tullut vanha!"

Silmien ympärillä ryppyjä, mustat renkaat, pussit, kaikkea ylimääräistä.  Äiti-silmät.  

Olen ottanut toukokuiseksi tavaksi käydä lukemassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilta äitienpäivänä palkittujen äitien pienoiselämänkerrat.  Kultaristimitalin saajia kuvataan näin:
Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitali kultaristein voidaan myöntää äidille, joka on ansioitunut lasten ja nuorten esimerkillisenä kasvattajana, kantanut yhteisvastuuta sekä tukenut perhe-elämää ja vanhemmuutta. Kunniamerkkejä pyritään myöntämään niin ansiotyössä käyville, yksinhuoltajille kuin maaseudun emännille. Lisäksi huomioidaan eri vähemmistöryhmien, kuten romanien ja saamelaisten edustajia.
Joka kerran koskettaa tavallisten äitien tarinat.  Vaikka mukana onkin pari yhteiskunnallisesti merkittävää tekoa tehneitä äitejä, useimmat heistä ovat "vain" hoitaneet lapsiaan ja perhettään.  Äidin sydän voi toivoa tekevänsä jotain hienoa elämänsä aikana, jotain josta hänet tullaan muistamaan.  Uutiskynnyksen ylittävä teko, jotain erilaista, harvinaista, ihmeellistä.  Katsoessani omia lapsiani tiedän millaiset teot heidän mielestään ovat merkittäviä.

He nauttivat hyvästä, ihan tavallisesta kotiruoasta.  Kun he hiljentyvät pistelemään ruokaa lautaselta suuhun, mielihyvän maiskautukset kertovat illan tulleen kruunatuksi.  Yksivuotias lappaa ruokaa suuhun kaksin käsin ja katsoo välillä tyytyväisesti ynähtäen äitiä silmiin.

He haluavat käpertyä äidin tai isin kainaloon, siinä sängyn päällä tai sohvan nurkassa on monet mieltä painaneet ja ihmetyttäneet asiat purettu ulos.  Ajan antaminen ja kiireetön läsnäolo on tärkeää.  Joskus otetaan äidin kasvot pienten käsien väliin: "Katso minua silmiin!" Äidin mahan päällä pompitaan, siihen lasketaan pää, sitä painellaan ja julistetaan että se on nii-iin pehmeä.  Äiti-maha.  

"Kun minä olen meidän perheen kanssa, tuntuu ihan kuin olisin taivaassa!" oli ekaluokkalaisen kokemus yhteisestä päivähetkestä pihalla.  

"Minä tykkään meidän perheestä!" julistaa leikki-ikäinen usein ruokapöydän ääressä tai kun luemme yhdessä kirjoja.  Perhe on myös aina kiitosaihe leikki-ikäisen rukouksissa.

Lapsista on riemastuttavaa, kun äiti pelaa pöytäpelejä yhdessä heidän kanssaan ja nauraa ääneen niin, että näkyy liikaa hampaita, joita sitten yritetään kädellä peitellä.  Yksi lapsista kerran ehdotti erästä tiettyä lasten elokuvaa, koska siinä on kohtia, jotka saavat äidin nauramaan.  Iloinen äiti on lapselle tärkeä asia.

Äidin kotona oleminen on lapsille merkittävää.  Muistan itsekin lapsuudesta, kuinka tyhjältä talo tuntui jos äiti ei ollut kotona.  Tänään kuopus itki isompia harrastukseen vievän äidin perään.  Olen tärkeä.    



Valkoisen Ruusun Ritarikunnan mitalin saaneet äidit ovat kaikki vanhempia äitejä.  Muistan aina kun vastasyntynyttä esikoistamme saapui katsomaan eräs ystäväpariskunta.  Heillä on kolme lasta, joista nuorimmainen taisi olla jo kouluiässä.  Tämä äiti ihaili ja silitteli meidän siloposkista ruusunnuppua ja katsellessani vanhemman naisen ryppyisiä käsiä mieleni täytti syvä kunnioitus hänen kokemuksiaan kohtaan.  Nämä kädet ovat palvelleet paljon.  Ne ovat hoitaneet ja kasvattaneet jo kolme vauvaa.  Rypyt ovat tulleet eletystä elämästä.  Ahkerat, alttiit kädet.  Niitä ei ole säilytetty voiteiden suojissa, vältellen käyttöä.

Nämä kädet ovat äitikädet.    


Ahkerat, osaavat, alttiit vanhemmat naiset, äidit, tuovat mieleeni Timoteuskirjeen kohdan, jossa puhutaan arvon ansaitsevista leskivaimoista:

...joka on ollut yhden miehen vaimo, josta on todistettu, että hän on tehnyt hyviä töitä, on lapsia kasvattanut, vieraita holhonnut, pyhien jalkoja pessyt, ahdistettuja auttanut ja kaiken hyvän tekemistä harrastanut (1 Tim 5:9-10).  
Ihan niitä tavallisia äitihommia, kädet ja sydän alttiina ja avoinna.  Mitalin arvoista elämää!



Kuvat:
Free Digital Photos:
Photokanok
imagerymajestic
Photokanok
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...