Ei väliä onko tyttö vai poika, kunhan vaan on terve…?

Free Digital Photos

Esikoista odottaessa toivoin todella kovasti tyttöä.  Vitsailin, että jos saamme pojan, palautan paketin.   Kun reilun tunnin ponnistamisen jälkeen vauvamme näki vihdoin päivänvalon,  olin ensimmäinen, joka näki vastasyntyneen sukupuolen.  Siellä makasi jalkojeni välissä sinertävä, limainen, uusi ihmiselämä.  Olin tottakai aivan onnessani kun saimme tytön, täydellisen pikku-prinsessan. 

Meillä on nyt kaksi tyttöä ja poika.  Ensi vuoden puolella perheeseemme syntyy neljäs lapsi, eikä vielä tietoa kumpi on tulossa.  Koska (vaikka) meillä on jo molempia sukupuolia, en osaa oikein edes toivoa tyttöä tai poikaa.  On vain aivan ihanaa saada vaavi. 

Suomi on kai jo ohi sellaisista suvunjatkotoiveista, että poika se pitää olla ennenkuin on hyvä.  Maailmassahan on vielä useita maita ja kulttuureita, joissa poikalasta toivotaan ja arvostetaan enemmän kuin tyttöjä.  Tytön syntymää voivotellaan ja ajatellaan, että sitten ensi kerralla käy paremmin.  Pojan synnyttäneet nuoret äidit voivat huokaista helpotuksesta ja saavat arvostusta muulta suvulta; se sai tehtyä pojan.  Perheen maine on turvattu, suvun nimi saa jatkoa,  vanhemmilla on ikäännyttyään hoitaja taattuna miniän hahmossa.

Ennen kuin julistaudumme olevamme sivistyneempiä ja edistyksellisempiä kuin nämä poikaperillisestä riippuvaisia olevat primitiivikulttuurit, haluan kiinnittää huomion tuohon otsikossa olevan lauseen toiseen osaan.  ”Kunhan vaan on terve...”.  Terve, normaali lapsi, sitä me toivomme. 

Toivomme, vai vaadimme? 

Tiesithän, että Suomessa saa abortin syntymättömän lapsen ollessa vammainen raskausviikoille 24 asti?  Siinä vaiheessa vauva on jo täysin kehittynyt (keuhkoja lukuunottamatta)  ja odottava äiti on tuntenut vauvan liikkeet jo monen viikon ajan. 

Yhdysvalloissa eräs pariskunta haastoi lääkärinsä oikeuteen, koska heidän tyttärensä oli kehitysvammainen.  He sanoivat, että olisivat tehneet abortin, jos he olisivat tienneet Downin syndroomasta.  Kuulemma vammaisesta lapsesta huolehtiminen on taloudellisesti kohtuuton taakka, jonka he olisivat halunneet välttää.   Tytär oli jo nelivuotias ja he kuulemma rakastivat häntä kovasti, mutta he kokivat tulleensa lääkärin virheen vuoksi tilanteeseen, jossa eivät halunneet olla: vammaisen lapsen vanhempina. 

Emme ole koskaan tienneet mikä meitä odottaa, koska emme halunneet sikiöseulontoja yhdessäkään raskaudessa.  Meillä ei ole mitään perinnöllisiä sairauksia, joiden perusteella pitäisi varautua sairaaseen vauvaan.  Todellisuudessa mikään testi ja seulonta ei ole 100% tarkka.  Olen myös törmännyt (harvinaiseen) tapaukseen, jossa odottava äiti menetti seulontaneulan aiheuttaman infektion vuoksi sekä vauvan että mahdollisuuden koskaan saada enää lapsia.  Itse seulontakaan ei siis ole riskitöntä.  Ja entä jos vauva vammautuu synnytyksessä tai myöhemmin lapsuudessa...?  Rajoja on mahdotonta vetää. 

Vaikka olen alusta alkaen ollut valmis vastaanottamaan ihan millaisen vauvan Jumala haluaakaan meille lähettää, olen tottakai toivonut aina terveitä lapsia.  Erään lapsemme olessa vastasyntynyt meillä oli epäilys vakavasta sairaudesta.  Voi miten ne muutamat päivät ennen varmistavia testejä olivatkaan vaikeita.  Itkin ja kävin vaihtokauppaa Jumalan kanssa.  ’Teen elämässäni mitä vaan, annan sen sinun käyttöösi, jos lapsemme vain on terve...’ Olin valmis kärsimään mielummin itse, jotta pienokaisemme saisi mahdollisuuden terveyteen ja normaaliin elämään.    

Lapsemme todettiin ihan terveeksi ja kyllä helpotus oli suuri.  Kyllä sitä vanhempana aina toivoo lapselleen parasta.  Vaikka kuka meistä tietää sen "parhaan", ihan oikeasti? 

Olen Jumalan armosta saanut kasvaa ja oppia paljon tässä vuosien varrella. Tulevan lapsemme täydellinen terveys ei ole minulle se kaikkein tärkein asia.  Haluan, että Jumalan hyvä tahto ja suunnitelma jokaisen ihmisen elämässä saa olla täysin Hänen päätettävissään.  Tärkein asia on se, että elämäni tuo kunniaa Jumalalle.  Että asenteeni voisi olla ’Mitä vain, Jumala, tapahtukoon Sinun tahtosi’. Jos Hänen suunnitelmissaan on lapsemme tietynlainen sairaus tai vammaisuus, haluan olla valmis astumaan siihen mukaan.  En nimittäin voi uskoa, että vauvan vammaisuus tai sairaus on vahinko tai yllätys Kaikkivaltiaalle.  ”Oh-hoh, mites täältä nyt tälläinen virhetapaus pääsikään tulemaan...?”.  Ei, uskon, että jokainen lapsi on ”tehty ylen ihmeellisesti” ja ”taidollisesti” (Psalmista 139). Jumala ei tee virheitä.  Hänelle ei satu onnettomuuksia kun Hän luo ja valmistaa uutta elämää äidin kohdussa.  Jokainen lapsi on luotu täydellisesti ja hyvin ja Hänen tarkoituksiaan varten.  Saakoon Jumalan suunnitelmat mennä eteenpäin meidän elämämme kautta! 

Olen lukenut erästä blogia, No Greater Joy Mom, parisen vuotta.  Tämä kolmen lapsen äiti heräsi huomaamaan, miten julmasti monet maat kohtelevat orpoja vammaisia lapsia.  Pienet vauvat jätetään jo synnytyssairaalaan tai hylätään lastenkotiin ankeisiin oloihin loppuelämäkseen, vain sen tähden, että he eivät ole maailman silmissä "täydellisiä" tai "normaaleja".  Hän päätti tehdä jotain ja on adoptoinut jo neljä lasta muista maista.  Kahden muun lapsen adoptio-projekti on loppusuoralla.  Hän on kertonut blogissaan, että ainakin kaksi näistä lapsista tulee todennäköisesti asumaan heidän kanssaan loppuelämänsä.  Se ei haittaa tätä pariskuntaa ollenkaan.  He ovat nähneet millaisen eron rakastava perhe saa aikaan ”toivottoman”  lapsen elämässä, ja ovat ottaneet elämäntehtäväkseen tarjota rakkautta ja perheen niin monelle lapselle kuin Jumala näkee heille hyväksi antaa.   Kun he kirjoittavat siitä ilosta ja rakkaudesta, joka heidän elämäänsä on saapunut näiden ”ei-täydellisten” lasten muodossa, se koskettaa minuakin.  Heidän oma elämänsä on muuttunut täydellisesti, mutta parempaan suuntaan.  Jokainen lapsi on todellakin Jumalan luoma, täydellinen, ihana, rakastettava ja elämän ansaitseva.

Jokainen lapsi on lahja.  Jokainen lapsi on ihme.  Haluan olla iloiten vastaanottamassa sen pienen ihmeen, jonka Jumala meille hyvyydessään haluaa antaa.