Armoa

Ostin tänään kirpputorilta Brennan Manningin kirjan The Ragamuffin Gospel - Kerjäläisen evankeliumi.  En ole avannut sitä vielä, mutta takakannesta jäi mieleen sana armo.

Armo: ansaitsematon rakkaus, jota Jumala osoittaa ihmisiä kohtaan.

Ajatus armosta, jota Jumala halukkaasti minuun tuhlaa, on kuin illalla avattu ikkuna keskikesän iltapäivälämmössä hautuneessa asunnossa.  Tuulen henkäys kulkee läpi huoneiden vapaana, virkistävänä ja hallitsemattomana.  Se tuntuu hyvältä.  

Ansioton
 Rakkaus
  Minun
   Osakseni.

Armo on keskeinen sanoma kristinuskossa.  Armo on ainutlaatuinen sanoma.  

Kun luet armosta, niinkuin noissa edellisissä lauseissa, napsahtavatko aivot automaattiselle hengellisen käsitteiden vaihteelle?  Joo joo, olen jo kuullut tämän.  Asiasta luetaan, mutta sitä ei sisäistetä. 

Armo on sitä, että olen hyväksytty ja rakastettu ihan tällaisena kuin nyt olen.  Minun ei tarvitse muuttua, parantua, kehittyä tai edistyä.  Kelpaan jo nyt.  Olen riittävä.  

Armon vastaanottaminen voi olla vuosienkin uskomisen jälkeen vaikeaa.  

Sen sijaan, että antautuisin, hyväksyisin ja nauttisin, jään nenä paperissa viilaamaan elämäni pilkkuja.

Sisäsyntyinen pätemisen tarve.  

Täydellisyyden tavoittelu.

Odotuksiin vastaaminen.

Haasteista selviäminen.  

Näyttäminen. 

Vaikutuksen tekeminen.  

Kun kuvittelet Isän taivaassa katselevan sinua, millainen ilme Hänellä on kasvoillaan?

Tämä voi olla pelottava kysymys.

Uskallanko sulkea silmäni, kuvitella mielessäni Taivaan Isän kasvot ja miten Hän minua katselee?  

Mitä Hän minulle sanoo?  

Luen Sanasta anteeksiantamuksesta, rakkaudesta, armosta ja hyväksynnästä, jota Hän minua kohtaan säteilee.  Mutta kun mietin Jumalaa persoonana, jonka kanssa minulla on henkilökohtainen suhde, en olekaan niin varma, että Hän pitää minusta.  Ja hyväksyy minut tällaisena kuin olen?  Että en ole virhe, vahinko, sekundaa?  

Että minä tuotan Hänelle mielihyvää ja iloa, vain olemalla oma itseni?  

Uskomatonta. 

Armossa eläminen on nöyrää elämistä.  

Sen tunnustamista, että minussa on parannettavaa, että en voi parantaa itseäni, että kelpaan tällaisena kuin olen.  Että todellinen Parantaja tekee hidasta, mutta varmaa työtään minussa.  Uskon aloittaja tuo työnsä myös täydelliseen päätökseen.  

Lapsen rakastaminen ja kasvattaminen on oppituntia armosta.  Rakkaus ja hyväksyminen, jota tunnen omaa lasta kohtaan heijastaa sitä rakkautta ja hyväksyntää, jota saan Abba-isältäni.  Mutta tehtäväni on kasvattaa ja opettaa lasta.  Vaikka hän on hyväksytty sellaisenaan, en halua jättää häntä "luonnontilaan". Samoin Taivaan Isä riipii rikkaruohoja, karsii oksia ja kaivaa kiviä sydämeni puutarhassa.

Jo pitkään olen roikkunut Roomalaiskirjeen kahdeksannen luvun aloitusjakeessa.  Edellisessä luvussa Paavali kävi keskustelua itsensä kanssa.
En tee sitä, mitä tahdon, vaan toteutan sitä, mitä vihaan!
En tee sitä hyvää, mitä minä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.
Ja vielä kolmannen kerran:
Tahdon tehdä hyvää, mutta paha riippuu minussa kiinni.
Epätoivon huudahdus:
"Kuka pelastaa minut???"

Mistä löytyy armo ja pelastus hyväätahtovan, mutta pahaa tekevän ihmisen kohdalle?

"Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!...Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat."

Armo on Kristuksessa.

Kun kaipaan armoa, kaipaan Kristusta.

Joka lupasi:  Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos. (Joh 6:37).

Ja mitä Taivaan Isä tekeekään, kun Hän katselee minua?  Mitä Hänen mielessään liikkuu?

Hän laulaa rakkauslauluja.

Sefanja 3:17


kuva:
FreeDigitalPhotos.net
anankkml