Hyvää äitienpäivää

Tänä äitienpäivänä julkaisen viiden vuoden takaisia kuulumisia, jossa uuden vauvan kanssa muistelin äitiyteni alkutaipaleita...

--- --- ---


Viime aikoina äitiys on ollut kovasti mielessäni.  Luonnollisestikin, koska uuden vauvan kanssa äidin tehtävät korostuvat.  Raskaus, synnytys, imetys; kaikki tehtäviä, jotka kuuluvat yksinomaan äidille.  Sitten kaikki muu pikkulapsen kanssa tehtävä...suuri osa tästä työstä on äidin harteilla.  

Äitiys on hiljaista ja tavallaan näkymätöntä työtä.  Se tapahtuu kodin seinien sisäpuolella.  Mutta sen vaikutukset ulottuvat syvälle yhteiskuntaan.

Kun istuin synnytyssairaalassa valmistautumassa kotiinlähtöön, mieleni valtasi epätoivo.  Mieheni huomasi sen:  "Mikä hätänä?".  En osannut selittää asiaa paremmin kuin näillä sanoilla: "Minulla ei ole kontrollia elämäni suhteen."  Sylissäni vastasyntynyt, sairaalahuoneessa pomppiva leikki-ikäinen ja koulussa olevat isommat lapset - miten minusta on tähän?  Elämäni ei ole enää minun! 

“Mother and Child” by Charles James Lewis

Ja todellakin, äidin elämä on monella tapaa uhraamista ja uhrautumista.  Huomaa:  en halua olla mikään äiti-marttyyri, enkä mitenkään kaipaa sääliä tai sympatiaa lasteni hoitamisen vuoksi.  En puhu uhraamisesta koska hampaat irvessä hoidan perhettäni.  Rakastan äitinä olemista ja hoidan mielelläni siihen liittyviä käytännön asioita.  Mutta elämäni on muuttunut.

  

täältä

Minulle on uskottu näiden pienten ihmisten elämän alku, heidän huolenpitonsa ja opettamisensa ja tämä on kokopäivätyötä.  Kun lapsi on saanut alkunsa, kasvua ei voi pysäyttää.  Kun lapsi on tullut maailmaan, hänellä on jatkuvasti tarpeita, joita hän ei voi itse tyydyttää.  Äidin vastuu on suuri.  

Katselen vastasyntynyttä silmiin.  Pieni ihminen, joka tarvii minun apuani tullakseen ihmiseksi.  Ei ainoastaan hengissä pysymiseen ja fyysiseen kehitykseen.  Vauva tarvitsee minun läheisyyttäni, kosketustani, katsettani.  Hän tarvii minulta vastauksia elämän suuriin kysymyksiin: kuka minä olen? kelpaanko minä? rakastetaanko minua? huolehditaanko minusta? olenko minä tärkeä?  Ja näitä vastauksia ei anneta yhden kerran, sanallisesti: "Joo, joo, tottakai".  Ne löytyvät viikkojen ja vuosien kuluessa äidin olemuksesta, äänensävystä, toimista ja sanoista kun hän viettää aikaa lapsensa kanssa. 

Joskus tämä äidin tärkeys tuntuu niin hirvittävän suurelta vastuulta.  Mutta samalla rakastan sitä tunnetta, joka tästä vastuusta tulee...olen tärkeä, elintärkeä.  Kerron pienelle ihmisalulle kuinka ihana hän on, ja kuinka iloinen olen, että saan olla hänen äitinsä!  Pienet sormet puristuvat etusormeni ympärille ja olen niin onnellinen.  Kun silmät menevät kiinni ja maitotipat jäävät suun ympärille todisteeksi makeaa mahan täydeltä-olotilasta, tekee mieli nauraa ääneen.  Ihana vauva! 

Täältä

Entä se uhrautuminen?  Mielessäni on pyörinyt pitkään eräs esimerkki, jonka huomasin kun esikoiseni oli vauva.  Olimme jossain konferenssissa tai tapahtumassa kolmikuukautisen vauvan kanssa.  Vauvahan ei odota äidille sopivia hetkiä tarpeidensa esilletuomiseen, ja jouduin tuon tuostakin häipymään takavasemmalle ruokkimaan tai vaippaa vaihtamaan tai muuten vaan hytkyttämään aktiivista lasta.  Ja tiedätkö mikä oli päällimmäinen tunteeni kun istuin käytävälle raahaamassani tuolissa kurotellen, että edes jotakin kuulisin salin tapahtumista?  Itsesääli! 

Olen aina rakastanut tällaisia suurempia kokoontumisia, opetusta, ihmisten parissa olemista, mukana olemista.  Ja nyt minulla oli este: pikkuvauva.  En voikaan olla ja nauttia konferenssin annista samoin kuin muut.  En voinut jäädä juttelemaan ihmisten kanssa, en kirjoittaa muistiinpanoja, en nauttia häiriintymättä musiikista.  Minun elämääni määräsi tämä pikkuinen.  

Tuoreena äitinä en ollut ehkä vielä "hyväksynyt" tätä tosiasiaa, että en voikaan välttämättä jatkaa elämääni niin kuin ennen.  En ole enää tapahtumien keskipisteessä...olen siellä takavasemmalla, parrasvalojen ulottumattomissa, olen äiti. Lapsi oli muuttanut elämäni...ja äidiksi kasvamisen prosessi ei kuulostakaan enää miltään kliseeltä.  

Ihan äskettäin törmäsin termiin fomo.  The Fear Of Missing Out.  

the fear of missing out on something or someone more interesting, exciting or better than what we’re currently doing. (lähde)

Pelkäämme, että jossain tapahtuu jotain kiinnostavamapaa, jännitävämpää tai parempaa kuin mitä olemme itse juuri nyt tekemässä.  Tämä ajaa monia ihmisiä tänä päivänä tarkistamaan facebookin, twitterin, kännykän, blogin, sähköpostin, younameit:in kymmeniä kertoja päivässä.  

Fomo ajaa monia juhliin, tapahtumiin ja tilaisuuksiin, vaikka oikeasti ei jaksaisi tai edes todella haluaisi.  Se aiheuttaa epävarmuutta, ahdistusta, katkeruutta.  Mitä jos muualla tapahtuu jotain ihmeellistä - ja minä jään siitä paitsi? 

Diagnosoin itseni nuorempana esikoistyttären äitinä: täysi fomo päällä.  Pelkäsin, että jään paitsi jostain hauskasta ja hyvästä, muiden yhteisestä kokemuksesta.  Pelkäsin, että muualla on kiinnostavampaa kuin minulla tässä kolmekuukautisen vaippoja vaihtaessa on.  Pelkäsin olevani ulkopuolinen kun muut saavat nauraa hyville jutuille tai itkeä koskettavien kertomuksien ääressä.     

Oi, miten tyhmä voikaan olla ihminen.  

:)

Jos saan rohkaista sinua äiti tänään:  älä välitä siitä mitä muussa maailmassa juuri tällä hetkellä tapahtuu.  Tämä hetki lastesi kanssa on tärkeämpää kuin mikään muu.  Lapsesi kasvavat nopeasti ja pian he ovat lennähtäneet kuka minnekin, omaan elämään.  Vietä aikaa heidän kanssaan juuri tänään.  Kysele ja juttele, lue ja leiki, pidä hauskaa ja hulluttele.  Tai käy se vaikea keskustelu, kohtaa se hankala asenne.  Et tule katumaan lastesi kanssa vietettyä aikaa!  Ihastele häntä, nauti hänestä, kerro hänelle miten tärkeä hän on!  Opeta hänelle tämä totuus:  

"Minä olen ihme, suuri ihme!" Psalmi 139:14

Kyllä, äitinä jäät paitsi monesta tapahtumasta ja aktiviteetista.  Mutta tilalle saat pienet käsivarret kaulasi ympärille ja kuiskauksen: "Minä rakastan sinua äiti!".  Silloin tietää, että ei tässä elämässä muuta tunnustusta kaipaakaan.  Olen tärkeä, elintärkeä, vaikka sitä ei kukaan muu huomaisikaan.  

" Hänen poikansa kiittävät häntä,hänen miehensä puhkeaa ylistämään:Monet naiset ovat uutteria ja taitavia,mutta sinä olet ylitse kaikkien muiden."  Sananlaskut 31:28-29