Projekti on tarkkaan suunniteltu hanke tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Sana projekti on peräisin latinasta (projectum), ja tarkoittaa hanketta, ehdotusta tai suunnitelmaa.
Varttuessaan tyttö kuulee, että on oltava päämääriä, tavoitteita, suunnitelmia, jotta saa mitä haluaa. Pitää pystyä huolehtimaan itsestään ja parempi oltava itsellinen, kukaan muu ei pidä puoliani.
Tyttö ei ole vielä ihan varma siitä, mitä hän haluaa, mutta hän päättää yrittää parhaansa. Hän kuuntelee kotona käytäviä keskusteluja, imee arvoilmapiiristä itseensä. Hän tarkkailee koulukavereitaan, erityisesti paria vuotta vanhempia tyttöjä. Heillä on varmasti jo selvää, mitä elämässä pitää tehdä. Hän saa kiitosta hyvistä numeroista. Hän omaksuu ajatuksia, mielipiteitä ja arvoja ihailemiltaan ihmisiltä. Tekeminen on tärkeää - on oltava kiireinen, on oltava jotain näytettävää. Hän oppii tekemään asioita, joilla saa huomiota; joilla pääsee muista edelle. Massasta pitää erottua.
Nuori harkitsee tarkkaan mitä laittaa päälle. Ulkonäöllä on merkitystä. Hän opiskelee nuorisokulttuurin jalustalle laitettuja. Hän kokeilee peilin edessä asentoja, ilmeitä ja eleitä, jotka huokuvat "valtaa" tai "itsevarmuutta" tai "seksikkyyttä". Hän huomaa, että niiden avulla voi vaikuttaa.
Nainen oppii, että on varmempaa kontrolloida elämää kuin antautua vastaanottamaan mitä elämä tuo tullessaan. Elämä lakkaa olemasta ihmeellinen, villi ja vapaa, hallitsematon voima. Se olisi liian vaarallista, liian arvaamatonta. Heittäytyminen ja nauttiminen on riskialtista. Nainen haaroo elämän syvän virran pieniin kanaaleihin, joissa kieltojen sulut ja sääntöjen seinät ohjaavat ja estävät. Syvällisyys, mystisyys ja elämän vilinä vaihtuu steriiliin, pinnalliseen ja läpikotaisin tutkittuun.
Kaikesta tehdään projekti, on tarkat suunnitelmat ja päämäärä, jotka luovat turvallisuuden tunnetta. Hallitsen elämääni. Vartalo - ihannepaino. Ihmissuhteet - ihannemies. Opiskelut - ihannetyö. Talo - ihannekoti. Raskaus - ihannesynnytys. Kasvatus - ihannelapset. Uskonto - ihannejumala.
Tavoitteisiin on päästävä vaikka kyynärpäitä heilutellen, nopeat syövät hitaat, laskelmoidaan, mielistellään, manipuloidaan. Turhat ja vaikeat ihmissuhteet katkaistaan. Itsekurin vyö kiristetään tiukalle. Tikapuita kiivetään ja lasikatto potkaistaan puhki. Minua ei estä mikään eikä kukaan - ei varsinkaan kukaan.
Hyväksyntää haetaan sen hetken asiantuntijoilta. Oman elämän asioiden tuntijat hymähdetään hiljaiseksi. Neuvoja haetaan niiltä, jotka ovat kaukana ja kieltäydytään kuulemasta lähellä olevia. Mitä ne tietävät, eivät ymmärrä, eivät tunne minua ollenkaan. Yrittävät vain laittaa minua muottiin.
Elämä on pinnistelyä, yrittämistä ja taistelemista. Ja kauhean väsyttävää. Ei jaksa, ei ehdi, ei muista. Kun kaiken täytyy olla suunniteltua ja tarkkaan mietittyä ja omissa ohjaksissa, ei voi rentoutua, ei voi olla spontaani.
Kun elämästä tulee projekti, mikä on lopullinen päämäärä?
Olet sitä mitä teet ja nainen katsoo kauhuissaan saavutuksiaan. Pelko hiipii kylmin jaloin, käärii pitkät sormensa sydämen ympärille ja kuristaa... Taistellaan vapaaksi pelon puristuksesta ansioilla, näkyvyydellä, esiintymisellä, saavutuksilla ja näytöillä. Minulla on arvoa!, sisin kirkuu. Näytä se, pilkkaa pelko.
Kun elämästä tulee projekti, oleminen väistyy tekemisen tieltä.
Yritystä olla se paras tytär. Tai se paras oppilas. Tai se paras pelaaja. Paras vaimo, paras äiti, paras naapuri, paras kollega. Ainakin paras työntekijä. Työtä sentään pystyy mittaamaan. Eräs urallaan ensin Suomen parhaaksi, sitten maailman parhaaksi työskennellyt mies kertoi tyhjyydestä, joka seurasi aina uusinta ansiota. Tässäkö tämä olikin? Mitä seuraavaksi? Mistä löytyy seuraava mahdollisuus todistaa itsensä paremmaksi?
Uskostakin tulee helposti suorittamista. Raamatusta tulee ohjekirja täydelliseen elämään. Jumalasta tulee uusi työnantaja...ehkä jopa orjapiiskuri. Tekemisestä tulee tärkeämpää kuin olemisesta. Unohtuu se tosiasia, että Jumalan silmissä en ole sitä mitä teen. Jumalan silmissä merkityksen antaa se, kenen minä olen.
Sen mitä teen, tulee viime kädessä nousta esiin sieltä, kenen minä olen. Rakkauden motivoima teko puhuu yliluonnollisesta. Nainen laittoi koko vuoden palkan Jeesuksen jalkojen voitelemiseen. Jeesus pystyi jakamaan aterian miehen kanssa, jonka hän tiesi pettäneen hänet, myyneen hänet kuolemaan. Velvollisuuden vuoksi tehdyistä teoista huokuu läpi tekijän epätoivoinen yritys olla hyväksytty, olla arvostettu ja niiden kohteena on ikävä olla.
Oleminen on tärkeämpää. Se, että osaan pysähtyä, kuunnella, hengittää Jumalan läsnäolossa on Hänelle arvokkaampaa kuin se, että palvelen, puhun ja touhuan.
Sillä myös hengellisessä elämässä on projektoitumisen vaara. Minusta tulee uskollisin, antautuneisin, sitoutunein kristitty. Palvelen, jotta minut nähdään. Unohdetaan, että seurakuntatyö ei ole toimi, vaan sydämen halu tehdä Jumalaa tunnetuksi. Jos rukoilen ja luen Raamattua saadakseni hyväksyntää Jumalalta tai ihmisiltä, olen unohtanut Kristuksen olevan läsnä kun puhun Hänelle ja kun luen Hänen sanojaan. Jos lankeaminen syntiin murskaa minut syyllisyydellä, olen unohtanut, että minua ei kuvaa se, mitä teen, vaan se kenen olen. Jos vääriä tekoja hyvitetään loputtomin rituaalein, on unohtunut, että se täydellinen rituaaliuhri on jo teurastettu, viaton veri on vuotanut. Vaatimukset on jo täytetty.
Jumala tarjoaa meille läheisyyttä ja intiimiä läsnäoloa ja me määrittelemme itsemme tehokkuuden termeillä. Vaikka julistaisimme kaikkien tekojemme olevan Jumalaa varten, mutta piilotamme Häneltä sydämemme, emme me ole saavuttaneet mitään.
Projektielämän uhreja ovat ihmissuhteet. Jos ihmiset eivät ole projektien kohteena, he ovat esteitä sen tiellä.
Lapsella on muitakin tarpeita kuin ruoka, vaatteet ja lämmin koti. Hän tarvitsee katsetta, kosketusta, läheisyyttä, läsnäoloa. Sitä, että aikuinen on häntä varten olemassa. Sitä, että joku nauttii hänestä, nuuskii poskea, puhaltaa niskaan. Silittää selkää, kutittaa masua, laskee varpaita, hyväksyy hänet. Sitä, että hän ei ole taakka ja rasite ja hidaste vaan elämän ilo. Ilman niitä lapsi jää vajaaksi, vaikka fyysisesti olisikin täydellinen.
Kontrolloivien äitien pojat eivät koskaan pääse kasvamaan mieheksi. Kontrolloiva äiti tietää parhaiten ja äiti päättää ja valitsee. Lapsi onkin olemassa äitiä varten. Pojalla ei ole tarvetta eikä mahdollisuutta kasvaa aikuiseksi. Kontrolloivan äidin vaikutus ulottuu sukupolvien päähän.
Aviomiehen ja avioliiton projektiksi ottaminen on lopun alkua. Naisella on lapsellinen usko siihen, että jos ohjakset ovat hänen käsissään, asiat tulevat sujumaan niin kuin hän haluaa. Epäluottamus aviomiehen kykyihin hoitaa raha-asioita, ajaa autoa, hoitaa lapsia tai tehdä työtä on itsensätoteuttava profetia. Mikään suhde ei kukoista korjailun, kritisoinnin ja hallinnan alla. Mies vetäytyy ja passivoituu, kun ryhdyt hänen äidikseen.
Laura Doyle kertoo kirjassaan avioliitostaan, joka oli hajoamisen partaalla, koska hän ei pystynyt luopumaan kontrollista. Kun hän oli valmis kohtaamaan omat haavansa, hän alkoi nähdä ongelman juuria. Sieltä paljastui pelko. Eräs harjoitus, jota hän kuvaa, on nimeltä "Kontrolloimattomat treffit":
Minun oma kauhuni oli niin voimakas, että minulla oli vaikeuksia selvitä mieheni rinnalla "kontrolloimattomilla treffeillä", kuten me niitä nimitimme. Terapeuttini rohkaisi minua kokeilemaan mieheeni luottamista treffeillä, joilloin puolisoni tekisi kaikki päätökset - vain tuon yhden illan aikana. Noilla tietyillä treffeillä hän kertoisi minulle, miten pukeutua ja mihin aikaan piti olla valmis. Hän myös ajaisi autoa, valitsisi ravintolan, tilaisi ruoan, maksaisi laskun ja huolehtisi kaikista muistakin toimista tuona iltana. Tämä antaisi minulle tilaisuuden rentoutua ja harjoitella luottamista aviomieheen, joka kerrankin olisi vastuussa kaikesta.
Se myös todistaisi, että ylemmyyskompleksistani huolimatta mieheni todellakin antaisi minulle sen, mitä tarvitsisin ja haluaisin - aina tilaamalla päivälliseksi lempiateriani. Tämän harjoituksen hyväksyminen merkitsi sitä, että olisin tarkoituksella haavoittuva - olotila, jonka välttämiseksi tekisin normaalisti kaikkeni.
Terapeuttini on täytynyt tietää tehtävää antaessaan, että se olisi minulle vaikea. Hänen on täytynyt tajuta, että tapaani huolehtia kaikesta olisi vaikea muuttaa edes yhdeksi illaksi ja että huolehtiminen ja pelko olisivat vaikea yhdistelmä.
Selvisin niin kehnosti tästä harjoituksesta, että jo peruuttaessamme ajotielle olin keksinyt, minne John oli viemässä minua ja kerroin, mikä olisi paras reitti päästä perille. Ravintolan luona kerroin minne pysäköidä ja ravintolassa kiemurtelin tuolillani, kun hän tilasi päivällisen, jonka olin strategisesti oikein maininnut miellyttäväni minua.
Palvelu oli tuona iltana hirveää. Ruoan tulo vei aivan liian kauan, eikä tarjoilija ollut huomaavinaankaan meitä. Sanoin miehelleni, että haluaisin puhua johtajalle, jotta saisimme päivällisemme ilmaiseksi ylimääräisen odotusajan takia. John vakutteli, ettei meillä ollut mikään kiire ja että hän maksaisi aterian ilmielin. Hän sanoi suorastaan nauttivansa tilaisuudesta vain istua ja jutella kanssani!
Minä olin tolaltani pelosta. Kun lopulta poistuimme ravintolasta, rukoilin Johnia viemään minut kotiin (sen sijaan, että menisimme elokuviin, kuten hän oli suunnitellut), koska olin niin uupunut. Mutta miksi minä pelkäsin olla treffeillä oman mieheni kanssa? Eihän siinä ollut mitään tolkkua!Laura kertoo, että tuon illan olisi pitänyt olla nautittava hetki puolisoiden välillä, mutta hän käyttäytyi kuin häntä olisi viety teloituskomppanian eteen. Pelko oli ylivoimainen. Hän tiedosti, että kontrollin menettämisen kauhu ei johtunut miehestä, vaan se oli alkanut jo paljon ennen kuin he olivat edes tavanneet. Laura oppi huomaamaan, että tilanteet, joissa hän koki tarvetta kontrolloida, nousivat usein pelosta. Kun hän oppi myöntämään tämän, alkoi hidas matka parantumiseen.
Osaatko sinä myöntää, että tarpeesi tehdä jokaisesta asiasta projekti, jonka tavoitteet asetat sinä ja jota sinä johdat, nousee haavoittumisen pelosta ja luottamuksen puutteesta ja näkyvyyden tarpeesta? Että meidän yhteiskuntamme ja kulttuurimme juhlii tehokkuutta ja saavutuksia ihmisten hyvinvoinnin hinnalla? Että työuralle elämänsä antaneet löytävät itsensä urautuneena tekemiseen ja uhraavat vaikka perheensä työnantajan pikku porkkanoita jahdatessaan?
Moni kamppailee ohjasten löystämisen kanssa. Kun tekee itse, saa mieleistään jälkeä aikaan. Ei tarvitse tyytyä sinnepäin tehtyyn, ei korjailla ja paikata muiden repsahduksia. Ei joudu muiden uhriksi, sivuun heitetyksi, ylenkatsotuksi. Mutta millä hinnalla ratsastetaan täydellisyydellä ja omilla resursseilla? Projektissa tärkeitä ovat aika ja raha; käytetään mahdollisimman vähän aikaa, ansaitaan mahdollisimman paljon rahaa. Mutta ihmissuhteissa ajan ja rahan palvominen vain pilaavat. Hyvässä ihmissuhteessa ajalla ja rahalla ei ole merkitystä. Se voi olla pelottava paikka.
Kun tiukalle vedetyt kontrollin ohjakset alkavat heltyä, rentoutuu moni muukin alue. Tiukassa kurtussa olevat kulmat oikenevat ja naururypyt palaavat kasvoille. Niskaan asti vedetyt olkapäät laukeavat ja käsivarsilla on aikaa halata, nostaa ja liihottaa. Kiireessä kipittäneet jalat hidastavat, suuntaavat uusille poluille, jopa pysähtyvät olemaan.
Vaatii luovuttamista ja luottamusta heittäytyä elämään pelottomana, rohkeana, vaikka ei tietäisikään mitä seuraamuksia tästä tulee. Elämän virran arvaamattomista käänteistä ei tulekaan vihollisia, vaan mahdollisuuksia. Tähän naurettavan vapaaseen elämään antaa tuulta siipien alle sanat: "Tämä on minun rakas lapseni, johon minä olen mielistynyt." Vaikka en olisi tehnyt elämässäni vielä yhtään mitään mainitsemisen arvoista, muuta kuin uskonut ja luottanut iankaikkisiin käsivarsiin, olen hyväksytty.
Ihmisyydessä, elämässä ei ole kysymys tekemisestä, vaan olemisesta. Tässä hetkessä olemisesta. Läsnä olemisesta. Hyväksyttynä olemisesta. Rakastettuna olemisesta. Lapsena olemisesta.
Kuvat:
FreeDigitalPhotos.net
stockimages
Ambro
marcolm
Projektin määritelmä: Wikipedia
Kirja: Laura Doyle: Heikko, vahva vaimo. WSOY 2002.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tervetuloa keskustelemaan!